Kerrassaan mieletöntä!

Pakkanen on vihdoin hellittänyt sen verran, että vedän huopikkaat jalkaan, fleesehatun päähän ja siililapaset käsiin. Avaan ulko-oven ja tunnen heti pientä kirpeyttä. -17 astetta, eli ei käytännössä yhtään mitään. Enää. Lauantaina oli kuitenkin vielä -26. Lapsuus tulee taas mieleen, kun tunnen nenässäni Vitaliksen tuoksun. Se tuoksuu hyvälle, muistoille ja talvelle. Se suojaa poskiani ja nenääni ja leijuu miellyttävänä tuoksuna ilmassa. Ei muuta kuin töppöstä toisen eteen.

Kaarran askeleeni pihaltamme vasempaan. Suuret kuuset kumartavat katsomaan kulkijaa. Ne hipovat taivasta ja ovat kuin suuri aita maailmani ympärillä. Kumarran niille takaisin ja luon katseeni latvoihin joissa roikkuu käpyjä. Ne näkyvät vaivoin paksun lumen alta. Tienpenkalla on paljon vadelmapensaita, jotka ovat jäätyneet kaarelle. Ne ovat nöyriä, pää alaspäin ja yrittävät selvitä kovasta talvesta. Ihailen niitä ja muistelen kesää kuinka äidin kanssa saimme niistä marjat suihimme lenkin aikana. Koittakaa kestää.

Nousen loivan mäen päälle ja taivas vaalenee. Kuusten varjot jäävät taakse ja pörröiset koivut reunustavat nyt tietä. Kasvoja ei kipristele enää yhtään. Huopikkaat kuljettavat minua melkein äänettömästi tietä pitkin. Lumi narisee vain hieman, siitäkin huomaan pakkasen laskeneen. Se ei ole enää semmoista kuivaa ja kirskuvaa ääntä, vaan jo paljon leppoisampaa. Tuosta aukosta sukellan aina kantarellimetsään - aarrepaikoille. Nyt lunta on paljon ja metsään vievät vain jäniksenjäljet.

Tie kiemurtelee, nousee ja laskee ja katoaa mutkan taa. Luminen maisema vangitsee minut ja luulen olevani jossain muualla, kuin unessa. En muista näin kaunista talvea. En kyllä ole asunut näin korvessakaan ennen. Hangessa näkyy kaikenlaisia jälkiä. Jänikset ovat loikkineet siellä täällä ja oravienkin pienet jäljet vievät tiuhaan tien yli. Peuran jälki on kaunis. Sirompi ja suloisempi kuin hirven. Peurojen polkuja näkyy myös runsaasti. Niillä on samat ylitysreitit vuodesta toiseen. Niiden sorkat ovat puhkaisseet hankeen pieniä reikiä. Jälkiä on paljon, isoja ja ihan pieniä. Tosin nykyisinhän peuraa ei enää sanota peuraksi, se on kauris. Siis kauriin jälkiä. Kuulostaa hienommalta. Kuin saduissa. Kettu on jättänyt helminauhamaiset jälkensä puron jäiseen kanteen. Mihin lie repolainen ollut matkalla...

Olen aika lähellä sinistähetkeä. Ilma on kuulas, mutta miulla ei ole yhtään kylmä. Hiukset menevät kuuraan, niistä tulee harmaat. Astelen eteenpäin ja kuulen korpin kraakunnan jostain. Ääni kovenee ja lähenee. Pysähdyn ja kohta iso musta lintu vaappuu taivaalla ylitseni ja rääkäisee. Pidän korpeista. Sysimusta kaunotar, hieman pelottavakin, mutta ylväs. Kuulen sen siiveniskut, kunnes se katoaa näkyvistä. Krraaaak, krraaaak... Hyvää matkaa!

Tiellä on hiekkaa. Jouduin jättämään potkukelkan kotiin. Kävely on nyt kivempaa, kun on näin kaunista. Ehtii nähdä enemmän. Jostain leijuu nenääni palavan puun tuoksu. Talon piipusta nousee kotoisasti savua. Siellä lämpiää todennäköisesti leivinuuni. Ainakin luulen niin, koska kyseessä on oikea vanhanajan maalaistalo lehmineen kaikkineen. Iso piha ja suuria rakennuksia. Pihassa vahtii koira, joka haukahtaa pari kertaa, mutta heiluttaa häntäänsä. Se tunnistaa minut, koska ohitan talon usein. Hei vaan hauveli, tuletko mukaan seikkailulle?

Toisella puolella nousee kuu taivaalle ja toisella aurinko laskee. Maisema on maaginen. Olen sanaton, melkein voimaton, luonnon kauneuden edessä ja voin vain vetää keuhkoihini raikasta ilmaa ja vain nauttia. Mikäs tässä on taivaltaessa, kun on hyvin päällä ja iloinen mieli matkassa. Hei, kohta on kevät ja pääsen taas tuonne etsimään korvasieniä...

Nyt pitää kääntyä jo takaisin tai pimeys vie minut mennessään. Olen innoissani kävellyt ja kävellyt ja koti on jo kaukana kaukana jossain... En silti haluaisi palata vielä. Mutta tiedän miten pimeys yllättää, eikä minulla ole lamppua mukanani. Auringon kajo näkyy vielä, mutta se huijaa minua. Niinpä käännyn ja vaihdan tienpuolta. Taas minulla on uudet näkymät ja ihasteltavat. Tässä on mennyt selvästi koira taluttajansa kanssa. Taitaa olla naapurin Aatulainen, kun on tuon kokoinen tassu.

Tuolta Muska aina haki jonkun kepin tai kalikan. Sillä oli paikka, missä oli tehty puuhommia joskus ja siellä oli paljon katkottuja oksia. Muska haki sieltä aarteensa ja kantoi sitä ylväänä jonkun aikaa. Se oli tärkeä tehtävä. Pää korkealla, rinta kaarella se tassutti Rottweilerille tyypilliseen arvokkaaseen tapaan tien reunaa ja yhtäkkiä katosi näkyvistä. Aarre käytiin hautaamassa metsään ja sitten saattoi taas touhottaa tuttuun Muskan tapaan huolta vailla. Oho, mikäs tuossa meni? Pieni metsämyyrä tien yli... Muska olisi mennyt jo sen perään...

Koti alkaa häämöttää ja olen täynnä energiaa. Olen saanut ilmaisen piristysruiskeen - kiitos vain Lopen luonnon. Henki huuruaa ja posket punoittavat. Askel on rento ja pehmeä. Huopikas lämmittää jalkaa ja on kevyt kantaa. Ne ovat liian isot, koska olivat isän. Mutta villasukalla ne ovat ihan ok, eikä se ole niin justiinsa. Olen varmasti muutenkin ilmestys kanssaihmisille täällä metsikössä huopikkaineni ja hassuine hattuineni. Lapasetkin ovat kuin oikeat siilit. Niissä on silmät ja kaikki. Söpöt.

Taas yhtä upeaa kokemusta rikkaanpana saavun omaan pihaan, tuttuun kotipihaan. Ihailen autotallin punaisia mutta huuruisia seiniä ja huomaan valojen syttyneen jo palamaan. Niissä on hämäräkytkin. Ne kiiluvat varovasti kuin lupaa pyydellen. Saadaanko jo syttyä, oi ilta? Siitä vain sillä pian olette pimeän pihan ilon- ja valontuojat. Kyllä se nyt on jo aika...

Päätän, että kävelen taas päivänä. jona olen töistä aikaisemmin kotona ja pakkanen on jotain järkevää. Tämä oli upea lenkki. Olen ollut matkalla kauan, koska olen ottanut paljon myös kuvia. Ja olen niistäkin niin iloinen.

Näin sitä mentiin ja kotiin palattiin täynnä uutta virtaa. Luonto lumosi kuten aina ja hymyilyttää. Seison vielä pihassa hetken ja kuulen ulvontaa. Selkäpiitä pitkin kulkee väreitä, kun valittava ääni halkoo ilmaa. Susi? Taitaa se kuitenkin olla valkoinen, susimainen naapurin koira, ihana Laika-poika, jolla on maailmalle asiaa. Näin toivon... ikinähän sitä ei tiedä...

Kiitos huopikkaani, kun sain kokea jotain näin upeaa te jaloissani. Kiitos pipo, kun suojasit päätäni ja siilit saavat erityiskiitosen villaisesta lämmöstään. Kiitos ennen kaikkea kaunis Suomen luonto. Ilman sinua tämä kaikki olisi turhaa.


Ovenkahvassa roikkuu tuoksusydän, jonka vein Rajamäkeen Nooralle. Ompelin sen ja täytin tuoksuvilla jutskilla, siis jotain semmoisia kasvihässäköitä joissa oli tuoksu jo valmiina... Lisäksi ompelin tuon wc-paprurullatelineen... Se meni Herralaan. Mutta se ompeluksista. Olen edelleen niin luonnon lumoissa, että taidan mennä vielä lakaisemaan terassin lumesta.

Mukavaa viikkoa toivotellen,

SeriL