Hell jeah, it's helmikuu!

Hello helmikuu! Vaikka tammikuu kuluikin melko nopeasti, ehdin jo alkaa ikävöidä helmikuuta. Se on lyhyt kuukausi ja sitten onkin jo maaliskuu. Kyllähän tämä ajankulku hieman pelottaakin... Mihin kaikki aika katoaa? Se valuu kuin vesi sormiemme välistä ja jättää uurteita kämmeniin. Sitä ei voi pysäyttää eikä sitä saa takaisin. On vain mentävä virran mukana ja otettava siitä irti kaikki mahdollinen. Huomenna olet päivän eilistä vanhempi ja kokeneempi, eikä sitä pitäisi surra. Joskus se silti laittaa miettimään... Mutta kyllä toi naapurin Massey Ferguson on sitten nostalginen... Vähän liian uusi linko vain perässä...

Amaryllis on vielä vähän liiankin upeana. Siinä on kuusi kukkaa ja se kukkii toistamiseen... Tajuaako se ollenkaan, että jouluun on vielä pitkä aika? hih...
Ja nämä jääkukatkin ovat jotenkin niin herkkiä - aina ja aina vaan...

Olen istunut pöydän ääressä iltoja ja askarrellut kortteja ystävänpäivää varten. Vintage on lumonnut minut ja ihastelen kaikenlaisia vanhoja kuvia. Ostin siirrettävää tulostuspaperiakin ja aion silitellä tyynyliinoihin nostalgisia kuvia. Aika on mennyt keittiönpöydän ääressä liimaten ja leikaten, kiroten ja ihastellen. Välillä ulos lenkille tai lumitöihin ja taas korttien pariin. Olen nauttinut, siis todella nauttinut. Laitan kuvia korteista loppuun.

Sunnuntaina sattui pieni "onnettomuuskin". Tein maukasta keittoa ruoaksi aamupäivällä ja ajattelin heittää kunnon kävelylenkin kevyessä lumisateessa. Olisi kiva sitten tulla lenkin jälkeen maistelemaan keittoa ja lämmittämään sisuksia ulkoilman jäljiltä. Lähdin matkaan iloisena tarmokkuudestani ja ihastelin samalla taas luontoa. Sitten mietin hakisinko naapurin Aatulaisen mukaani (labbis), kun huomasinkin, että Aatulainen tassutteli emäntineen ja isäntineen minua vastaan. En uskaltanut sanoa mitään, koska koira alkoi kiskoa emäntäänsä minua kohti ja tie oli aika liukas. No, koira oli päättänyt tulla miun luo ja tulikin sitten vauhdilla... Kumarruin ikäänkuin vähän pysäyttämään sen vauhtia, kun se päättikin hypätä pussaamaan minua ja kopsis.... Koiran märkä nenä osui suoraan suuhuni ja huuli jäi hampaiden ja koiran kirsun väliin ja se sattui sitten niin pirusti... Hetken näkyi melkein tähtiä ja sitten samassa purskahti veri valkoiselle lumelle ja se tuli kuin suihkuten... Kaapaisin äkkiä lunta kouraani ja painoin turpoavaa huultani kylmään lumeen. Isäntäväki säikähti ja koirakin jotenkin hätääntyi, mutta minua nauratti kun syljin punaista lunta suustani. Vuoto lakkasi äkkiä, mutta oli kiva palata kotiin huuli turvoksissa. Vekaa hymyilytti, kun kerroin tapahtuneesta. Totesi vain, ettei vain olisi ollut joku kiihkeä kanssakulkija... Just joo ja niitähän tuolla korvessa riittää :D Onneksi oli keittoruokaa...

Nyt korjaan askartelut pois, johan ne siinä viikon lojuivatkin. Odotan niin sitä huoneen valmistumista...

Leppoisaa helmikuun alkua,

SeriL