sunnuntai 30. elokuuta 2009

Keltaista kultaa... nam!


Äiti tuli perjantaina meille pitkästä aikaa. Vietettiin lauantaina Karkkilassa äidin vanhimman siskon ja miun kummitädin Tuulan 70-vuotisjuhlia vähän etukäteen. Äidin keskimmäinen sisko Miira tuli myös ja meillä oli oikein mukavaa. Tänään sitten pääsimme vihdoin tämän kuvassa olevan keltaisen kullan metsästykseen. Ja saalista tuli... Kaksi koria oli täynnä kantarelleja, eikä kauaa tarvinnut metsässä kävellä. Kaverit hirvikärpäset vain ovat jo saapuneet viihdyttämään meitä. Nekään eivät lannistaneet, kun kullankiilto silmissä kiertelimme metsää. Muskan ja Vilhon muistoksi jättämiä kaluttuja ja revittyjä kantoja oli siellä täällä ja olo oli välillä vähän haikeakin... Sade ropisteli hetken, mutta aurinko paistoi enimmäkseen. Palasimme tyytyväisinä ja puhdistimme sienet. Keitimme perunat ja porkkanat, jotka Tuula-kummi oli eilen meille maastaan kaivanut, grillasimme ihanat pihvit ja tein todella maukkaan sienimuhennoksen vielä kyytipojaksi. Huh, oli todella hyvää.



Lauantai-aamuna Vekan työkaveri tuli avuksi tallin eristämis-urakkaan. Veka ei lähtenyt juhlimaan, koska hommat olivat siinä mallissa, että puhallusvilla ja seinien levyvilla oli laitettava juuri nyt. Saimme puhalluskoneen lainaan ja siitä se sitten lähti. Kun palasimme Karkkilasta äidin kanssa, oli katto jo kunnossa. Vähän loppui tavara kesken, mutta se ei haitannut. Se asia korjataan tulevalla viikolla. Sunnuntai-iltapäivänä seinätkin olivat villoitettu ja saimme kaikki nauttia ihanan sunnuntailounaan hyvillä mielin. Sauna lämpesi joka ilta, koska mies oli kuin kuorrutettu lasivillapölyllä. Mutta homma valmistui ja taas yksi asia eteni.







Rakastan auringonkukkia ja hortensioita. Ne toivat kaikin puolin aivan ihanaan viikonloppuumme lisänsä kauneudellaan. Saunan jälkeen tässä jäähdytellessä voin tuntea uunista tulevan ihanan sienipiirakan tuoksun. Sen leivoin vielä, kun äiti päättikin viipyä vielä huomiseen. Me käymme kohta herkuttelemaan ja sytytämme muutaman kynttilän jo hämärtyvään iltaan. Mukavaa sunnuntai-illan jatkoa kaikille toivotellen,
SeriL

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Vielä on kesää näköjään jäljellä...


Pitkästä aikaa vietettiin viikonloppu ihan kotosalla. Oli paljon hommia tekemättä, kun kaikki mitä oli tarkoitus tehdä täällä kotona kesän aikana, jäi tietenkin tekemättä, kun tuo luoja päätti laittaa kaiken uusiksi. Kevät meni ihmetellessä isän tavaroiden ja asunnon kanssa. Hänellä oli työsuhdeasunto Keravalla ja sehän tietysti piti tyhjentää. Oli oikeesti aika kamalaa astua tuolla tavalla toisen yksityiseen elämään ja purkaa kaikki se, minkä hää oli siellä rakennellu kodikseen. Mut siitä selvittiin ja siirryttiin sitten saareen tekemään kaikkea kesken jäänyttä. Ostettiin uusi vene heti aluksi, koska siitä isä ja Veka olivat puhuneet jo pitkän aikaa, viime kesästä lähtien. Nyt se totetutui ja paljon muutakin. Isä vain ei ehtinyt niitä nähdä.


Saatiin kotona nyt autotallin sisäkatto muovitettua. Tallin rakennus alkoi elokuussa -07 ja nyt ollaan tässä vaiheessa. Siinä välissä ollaan kyllä remontoitu talon tuulikaappi, wc ja eteinen. Miun ystävä Seija-"mummi" oli taas auttamassa meitä. Seija on ihana teräsnainen, 66-vuotias, muttei ikinä uskoisi. Virtaa on enemmän kuin monessa nuoressa ja on kova ihminen tekemään duunia. Seija tulee meille aina kun pyydetään ja tietääkseni tekee kaiken hyvin mielellään. Kiitos hänelle jälleen kerran!


Aurinko paistoi koko viikonlopun ja ilostutti meitä läsnäolollaan. Ilma oli tosi ihana ja saatiin paljon aikaan. Miulla on vaan vielä vähän tuota nuhaa, joka kaatoi miut sängyn pohjalle viime sunnuntaina. Olin palaamassa töihin neljän viikon kesälomalta maanantaina, kun jouduinkin sairaslomalle. Menin töihin torstaina ja olin oikeasti intoa täynnä. Kunto ei kyllä vieläkään ole ihan ok, mutta toivottavasti pian paranee.

Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa torstaina miun tosi ihqu työpari Maarit. Oli oikeesti jo ikävä, kun oltiin erossa 10 viikkoa. Päivittäin kun on tekemisissä, niin loman aikana tulee melkein vieroitusoireita... Onneksi puhelimet on keksitty. Tullaan niin hyvin toimeen keskenään, että siitä saa moni ihminen olla kateellinen. 8 tuntia päivässä kun joutuu toista katselemaan, niin olisi kamalaa jos ei tulisi juttuun. Me tullaan kyllä enemmän kuin juttuun. Maarit on hyvä ystävä ja ihanteellinen työkaveri!


Kiitokset siis Seijalle vielä kerran avusta ja toivottavasti pääsen huomenna töihin, kun ääni meinaa mennä tuon pahan yskän takia. Nyt suihkuun ja hetkeksi tv:n ääreen. Seuraavaan kertaan siis...
SeriL

torstai 20. elokuuta 2009

Jihuu, perustin juuri oman blogin!

Meillä on kotona vain läppäri. En oo koskaan ollut mikään koneen ääressä istuskelija, mutta tänään vaan yllättäen päätin, että perustan oman blogin. Tulin töistä kotiin ja avasin koneen, kunhan olin ensin kerännyt viinimarjapensaan tyhjäksi. Ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjoittelemassa omia ajatuksia OMAAN blogiin. Elämä on niin ihmeellistä.


Kerron vähän itsestäni niille, jotka ei minuu tunne. Oon jotain kolkyt ja risat =), tosi risat, päivätyössä käyvä naimisissa oleva naisimmeinen. Kaiken vapaa-ajan minkä suinkin voin, käytän joko askarrellen, puutarhaa hoitaen, shoppaillen tai sisustaen. Asun maalla, punaisessa omakotitalossa, keskellä peltoja, kuusimetsän reunassa ja lähimmät katuvalot on seitsemän kilometrin päässä... Nykyisen mieheni, Vekan, tapasin -03 ja naimisiin mentiin kesällä -07. Täällä maalla ollaan asuttu vuodesta -04. Oon kotoisin Imatralta (mie ja sie tulee varmasti pian kuvioihin) ja muutin sieltä Hyvinkäälle -94. Kymmenen vuotta hurahti kaupungissa, johon en koskaan tuntenut kuuluvani. Olin kuin kala kuivalla maalla. Veden ääreltä pois muuttaneena kaipasin järviä ja saaria. Oon ikäni viettänyt lomat ja viikonloput omalla rakkaalla saarella Saimaalla, Enonkoskella. Siellä tunsin aina ne raikkaat tuulet ja kuulin laineitten liplatuksen, kun Hyvinkäältä se kaikki puuttui. Sitten muutettiin Vekan kanssa tänne Lopelle, jossa vettä riittää ja lumoavaa maalaismaisemaa. Ei asuta järvenrannassa, vaikka se ikuinen unelma onkin. Isän kuoleman myötä saari siirtyi miun ja Vekan "hoiviin" ja siellä on tullu nyt kesällä paljon aikaa vietettyäkin...

Tää vuosi ei oo ollu meille mikään helppo. Meillä oli kaksi koiraa, 9-vuotias ihana Rottis-tyttö Muska ja jaloakii jalompi 8-vuotias Vihikoira-poitsu Niki tai Vilho meidän mukaan. Jouduttiin yllättäen maaliskuussa luopumaan hauveleista, kun Muskan jalkaan kasvoi pari vuotta sitten ihmeellinen patti jota lääkäri ei enää tänä vuonna kolmatta kertaa voinut leikata. Vaihtoehdot olivat joko amputaatio tai eutanasia. Jälkimmäinen vei valitettavasti voiton, kun Muska oli aika isokokoinen ja jalat alkoivat olla jo vähän heikossa kunnossa ja ikää oli jo melko paljon. Vilho-poika sairastui vähän niinkuin Muskan sairauden takia, en tiedä oliko se jotain empatiaa, mutta sen mieli ja terveys järkkyivät tosi pahasti ja se päätyi koirien taivaaseen Muskan seurana. Kumpikaan ei jäänyt kaipaamaan toista, saivat lähteä yhdessä viimeiselle matkalleen. Ne olikin kuin paita ja peppu. Rakkaat karvakorvat haudattiin meidän omaan pihaan ja juuri kun elämä alkoi vähän voittaa, miun isä kuoli huhtikuun lopulla ihan yllättäen. Hää olisi kolmen päivän päästä täyttänyt 66v. Mie oon perheen ainut lapsi ja elämähän meni siinä rytäkässä ihan uusiksi. Kaikki hajosi tai ainakin silloin tuntui siltä. Isän äiti eli vielä silloin, mutta sitten kesäkuussa hääkin nukkui pois, joten surusta ei päässyt irti millään. Mutta tässä sitä vain mennä porskutetaan ja ehkä osaksi siksi halusinkin perustaa tämän blogi-jutun, että voin kirjoitella omia tunteitakin tänne, luki niitä sitten kukaan tai ei...

Nyt kyllä syön välillä ja jatkan joku päivä... Laitan koirista kuvat vielä loppuun... Niitä ja isääkin on kova ikävä...

Front Row´s Niki Nestori eli meille Vilho vaan...

...ja niin iki-ihana Muska-tyttönen...

Palailen taas kun ehdin!

SeriL