Kun pieni "Paavo Väyrynen" meille muutti

Moi kaikille!

Olen Aapo mopsi-man, 1v.1kk. Ilmestyin viime tiistaina Serin ja Vekan elämään tuomaan lohtua, hauskuuttamaan niitä ja samalla sain itselleni elämisen arvoisen elämän. Elin aikaisemmin perheessä jossa kyllä ehkä rakastettiin, mutta elämäni rajoittui pieneen kantokoppaan kylpyhuoneeseen. Sain syödä keittiössä, mutta samalla minua valvottiin etten vain livahtaisi muihin huoneisiin. Ulos kyllä pääsin, mutta täytyyhän minun sanoa, että kyllä täällä maalla on mukavaa. Naapurin Saku-laika ja Aatu-labbis ovat jo ylimpiä ystäviäni, mutta Bono-Bonskusen kanssa täytyy vielä keskustella keskenään toimeen tulosta. Ei oikein tultu juttuun, kun Vappu-täti toi sen torstaina mukanaan käymään.Olen myös seurannut Vekaa autotalliin "kaljalle ja röökille" ja tuon Serin kanssa olen tutustunut tallissa askartelun ihmeelliseen maailmaan. Minä kyllä mieluummin söisin ne kaikki paperit ja kukat yms. mutten saa. Tyydyn iloisena puruluuhun. Veka sanoi, että olen vähän jonkun Paavo Väyrysen näköinen, mutten välitä siitä vaan katselen niitä ihmetellen. Olen saanut paljon pusuja ja haleja ja tykkään kyllä niistä. Saan oikein hepulin kaikesta huomiosta ja ihmiset nauravat. Sitten uni yllättää ja kuorsaan kuulemma vähän. Täällä on mukavaa lenkkeilä uusissa valjaissa ja pihassa saan juosta vapaana pallon perässä ja muutenkin. Minua ei enää näköjään suljeta koppaan vaan saan nukkua littanana sammakko-asennossa vaikka olohuoneen pöydän alla, matolla kerällä tai selälläni sohvalla. Olen kuulemma kiltti, suloinen ja aivan hurmaavan ihana popsi-mopsi ja oikeastaan tiedänkin sen. Onhan minulla melkoiset saappaat täytettävänä suurten Rottiksen ja Vihikoiran jäljiltä, mutta taidan viedä pointsit söpöydelläni. Terveisiä siis kaikille ja toivottavasti tavattaisiin joskus.

-Aapo-

PS. Tuo uusi emäntäni on ihan hassu, se osti hienon sinisen kaulapannan missä on koristekiviä, jotain blingiä kuulemma. :) Niin ja tuossa ekassa kuvassa halusin syödä kameran. Laitetaan mukaan pari onnistunuttakin.

Joo, näin siis meille kävi. Aapo on maailman suloisin ruttunaama ja myö ollaan aivan myytyjä. Jopa Veka. Hauskaa huomata miten se mieskin heltyy ja pehmenee tuon katseen alla. Nyt on iloinen lenkkikaveri ja virtaa riittää. Oli ihanaa antaa koti sitä tarvitsevalle. Aapo on jo kolmas koira, jonka "pelastin". Ensin Elli, sitten Vilho-Vihikoira ja nyt Aapo-paapo... Kirjoittelen kuulumisia taas, kunhan tilanne tasoittuu. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Aapo & SeriL

"Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. -Psalmi 103:15 ja 16-

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy. Vaan ihana enkeli vieressä käy. Vaan ihana enkeli vieressä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se vielä niin liukaskin lie. Jo lapsikin helposti langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. Jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Oi laps' ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois."

Koti on täynnä kukkia. Kauniita, valkoisia kukkia. Mutta surun kukkia. Äiti nukkui pois 16.12. sairautensa uuvuttamana. Jouluni ei ollut punainen eikä valkoinen. Se oli melko musta. Silti sydän on tyyni. Äiti pääsi isäni luo ja nyt kaikki on rauhallista.

Luopuminen on aina tuskallista. Mutta kun voimat menevät ja huomaat, ettei mitään enää ole tehtävissä, on ikiuni sallittua ja jopa toivottua. Ei tuskaa. Vain kaipuun kyyneleitä. Äiti oli 67 vuotias. Isäni oli poisnukkuessaan 65 vuotias. Miusta väärin. Mihin jävivät ne parikymmentä vuotta, jotka olisivat olleet vielä kernaasti suotavissa? Elämä on.

Kiitos kaikille meitä surussamme muistaneille. Äiti siunattiin 30.12. ja tuhka viedään keväällä isän viereen saareen. Mie olen itkenyt paljon. Mutta myös nähnyt toivon taas pikkuhiljaa hiipivässä uudessa keväässä ja kesässä. Vuosi on vaihtunut. Serkkuni sanoi kauniisti: "Jos ihmiselle annetaan vain se mitä se jaksaa kantaa, taidat olla aika vahva."

Voimia tarvitaan edelleen. Välillä romahdan. Silloin ajattelen sitä pientä karvasita otusta, jonka ehkä voin pelastaa Rekku Rescuesta ja joka saa meiltä uuden elämäntoivon. Kiikarissa on pieni karvakorva, jonka Veka lupasi pienen taivuttelun jälkeen. Aika on koittanut. Se on parantanut haavat ihanista ystävistämme Muskasta ja Nikistä ja aika on kullannut muistot. Nyt olisin valmis tarjoamaaa apuni jollekin pienelle ja karvaiselle otukselle. Nähtäväksi jää...

Toivossa on hyvä elää. Vaikka ei se surua kadota. Tuo se vähän lohtua.

Palataan siis asiaan ystävät. Onneksi te olette olemassa :)

SeriL