Keltaisia lehtiä ja haikeita ajatuksia

Ihanaa... Olen taas kotona. Vaikka ilma on harmaa, mieli on hyvä. Pääsen taas "tilittämään" tapahtumia ja niitä on riittänyt... Ja vihdoin siihen on taas aikaa.

Viikko sitten maanantaina oli hieman hutera olo. Pidimme "autotallikaraoke"-illan lauantaina 17.10. Olimme keränneet kasaan ihmisiä, jotka olivat olleet jollain tapaa mukana tallin "pystyttämisessä" ja mukana oli muutama aivan "uusikin" kasvo, jotka kutsuttiin juhlimaan tallin avajaisia ja olivat mukana aivan ensi kertaa meidän hulinoissa. Olimme itsekin olleet hieman nuhaisia ja iso osa vieraista joutui perumaan tulonsa sairastumisien vuoksi. Saimme silti aikaan mukavan illan. Laulu raikui tallissa ja siellä jopa tanssittiin. Tarjolla oli vähän syötävää ja juotavaakin. Ilta päättyi aamutunneilla ja talli hiljeni klo 03.15... Yksi rohkea pari jopa yöpyi tallissa, vähän kyllä pakon sanelemana, mutta väitti nukkuneensa hyvin. No, uskokoon ken haluaa, kun rakennuslämmitin puhalsi korvan juuressa... Kiitos kuitenkin kaikille käynnistä! :)

Viimeiset tuunailut ennen bileitä tehtiin perjantaina puolen yön aikaan. Kaikki saatiin levytettyä ja siivottua. Puhdistettiin sahauspöydät puruista ja peitettiin liinoilla. Saatiin hyvä tarjoilupöytä sekä nurkkaan myös mestat karaokekamoille. Tallissa oli hyvä laulaa, kunhan tuotiin vähän mattoja akustiikkaa parantamaan. Hauskaa oli.

Viikko hurahti nopeasti ja oltiin sovittu äidin kanssa jo aikoja sitten, että käydään mökillä vielä ennen marraskuuta. Niinpä valmistauduimme matkaan lauantai-aamuna klo 05.45. Auton nokka kohti Enonkoskea taas pilkkopimeässä. Koti jäi pimeään aamuun ja jotenkin oli taas outo tunne. Niin sitä mentiin. Matka sujui hyvin ja tavoitimme äidin lossilla. Saavuimme rantaan 11:sta maissa ja koimme melkoisen yllärin. Vesi oli laskenut ainakin 3-4 metriä, ellei enemmänkin...

Veneemme on kopissa, johon vene vinssataan vaunulla kiskoja pitkin. Koko kesän Veka teki töitä, että saatiin kiskot tarpeeksi pitkälle Saimaaseen. Uusi vene on vanhaa paljon isompi, eivätkä vanhat kiskot vieneet tarpeeksi pitkälle. Kesän päätyttyä Veka totesi, että nyt on kiskoa niin että riittää. Laituriakin oli jatkettu monta metriä. Näin ei kuitenkaan ollut. Karu näky salpasi hengityksen, kun kävelin laiturin päähän ja totesin, että kiskojen päättymiskohdassa on vettä vain 30cm. Venettä ei saisi vesille, saatikka takaisin vaunulle. Onneksi mökkinaapuri-Matin vene oli rannassa ja avaimetkin piilossa paikan päällä, että pääsimme saareen. Veka haki Matin myöhemmin autorannasta, koska Matti oli tulossa myös mökilleen. Kyllä se ensin säikäytti - pitääkö kääntyä takaisin viiden tunnin ajomatkan jälkeen...

Saari oli onneksi paikoillaan. Meitä kohtasi iloisen keltainen näky, kun haavat olivat pudottaneet lehtensä ympäri pihaa. Ruusupensaskin oli upean näköinen.

Paviljongin runko näytti ankealta ja grillipaikka oli peittynyt keltaiseen. Heinät olivat rusehtavia, sammaleet ja kuuset vihreitä ja kallio lempeän harmaata. Värit sointuivat yhteen hienosti.

Vuorenkilvet olivat vielä osaksi vihreitä. Lipputangon juurella kököttivät maalaamani leppäkerttukivet. Niitä nauratti edelleen vaikka ilma oli kolea ja kostea. Kai ne iloitsivat jälleennäkemisestä. Saaressa on taas elämää.

Isä oli suuri lintujen ystävä. Vaikka omat eväät olisivat uhohtuneetkin kauppaan niin pääasia oli, että linnunruokaa oli tarpeeksi matkassa. Hän rakensi hienon ruokinta-automaatin, joka näkyy taustalla kiinni puunrungossa. Nyt ei ole ruokkijaa enää. Jouduimme lopettamaan lintujen ruokinnan, koska pääsemme käymään nyt talvella niin harvoin. Vanhemmat olivat mökillä aina, kun vain pystyivät. Sydäntä raastoi, kun saavuimme saareen. Talitintit alkoivat tirskua onnesta, että nyt saamme ruokaa, kun ihmiset saapuivat. Ne hyppivät ja lentelivät iloisina ympäriinsä ja hermostuivat pian, kun mitään ei tapahtunut. Miun kävi niitä sääliksi ja taisi siinä kyynelkin tulla silmään. Elämä on kovaa.

Järvi näytti rauhalliselta mutta kylmältä. Aivan kuin se tietäisi, että pitää hiljentyä odottamaan jäiden muodostumista. Se oli eri sininen kuin aikaisemmin. Kimmellys oli tiessään ja se näytti vähän väsyneeltä. Sekin jotenkin riipaisi. Seuraavalla kerralla se olisi jäässä.

Valkoiset petuniat olivat vielä kuin ihmeen kaupalla kukassa. Ne on istutettu juhannuksena. Pakkanen ei ollut vielä käynyt tekemässä tuhojaan kukkapenkissä. Ne olivat kuin pieniä kesän muistotähtiä ja kurkottelivat ja katselivat meitä yhtä ihmeissään kun me niitä.

Pelargoniapata näytti nyt tältä. Nekään eivät olleet paleltuneet vaan kärsivät lähinnä vain kuivuudesta. Äiti nyppi kuolleet kukat ja lehdet pois. Se oli ihan virkeä ja siinä oli vielä nuppujakin. Maisema oli vain eri.

Minua viehätti näky kuinka kaikki oli muuttunut kesän jälkeen. Kaikessa keltaisen sävyissä maisema oli mielestäni kaunis. Katselin paikkoja pitkään ja muistelin kuinka kesäaamuisin joimme kahvia grillin ääressä ja lokit kaartelivat sinisellä taivaalla. Ylläni oli vain pieni paituli ja jaloissa varvassandaalit. Nyt seisoin grillin edessä topattuna sormet kohmeessa, mutta nautin silti melkein yhtä paljon. Olin 8kk:n ikäinen, kun minut tuotiin tänne ensi kerran. Aivan kuin juureni olisivatkin tässä maassa. Olin kuin kotiin olisin tullut. Kummallinen tunne.

Nämä kauniit pikku kivet keräsin venerannasta viime käynnillä. Saa nähdä mistä ne löytyvät ensi keväänä, kun lumet sulavat.

Minua harmitti myös hurjasti, kun pois lähtiessämme laitoin mökin sisään muutaman hiiri-baarin eli suoraan sanoen myrkkyä tarjolle. Hiiret olivat sotkeneet kovasti ja syöneet kaikkea, jopa kynttilöitä ja saippuaa. Sokeri oli hävinnyt kiposta samoin chilipähkinät... Nyt kun siellä ei käy kukaan pitkään aikaan oli pakko keksiä jotain. Saatoin vain kuvitella mitä baarissa käynti niille aiheuttaa. Suljin ajatuksen mielestäni - tai yritin ainakin. Elämä on edelleen kovaa.

Kalliosärkkä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt näin paljon. Vesi oli laskenut todella rankasti. Teimme paljon kaikkea päivän aikana koska pimeys tuli nopeasti. Veka teki puita ja pakerteli kaikkea, mie haravoin ja puhaltelin lehtiä pois jaloista. Äiti puuhasteli sisällä ja teki ruokaa. Kun pimeys laskeutui, istuimme tupaan pöydän ääreen ja nautimme oikein makoisaa siskonmakkarasoppaa. Se lämmitti mukavasti kylmän ulkoilman jälkeen.

Tekaisin vielä nopeasti ennen syömään menoa maahan pudonneista riippakoivunoksista kranssin ulko-oveen. Koristeeksi pieni pihlajanmarjaterttu. Sitten sopalle...

Kuva on pimeä, koska ulkona oli jo todella pimeää eikä kännykän kamera pystynyt parempaan. Tai sanotaan näin, että kuvasta välittyy hyvin se ympäröivä hämy... Eihän järvellä oikeastaan koskaan ole täysin pimeää vielä tähän aikaan. Veka on laiturilla hakemassa vettä jo lämpiävään saunaan.

Illan kruunasi tosiaan se lämmin sauna. Oli ihanaa nautiskella lauteilla hivelevästä lämmöstä tietäen, että ulkona oli koleaa ja pimeää. Löyly lämmitti ja sai posket punoittamaan. Höyryävinä tulimme ulos saunasta lämmitetylle terassille. Kylmä siideri maistui taivaalliselta. Saunottuamme nautiskelimme vielä juustoja ja keksejä sekä minipannareita. Mökki hiljeni kymmenen jälkeen kun kömmimme nukkumaan. Oli mukavaa ryömiä makuupussiin Vekan viereen ja nukahtaa totaaliseen pimeyteen. Oli aivan hiljaista. Vain mökki humisi omia juttujaan, naksahteli ja narisi, tuulikellon vieno ääni kantautui rannasta ja pian se nukkumatti saapuikin...

Isän toive oli polttohautaus. Hän toivoi myös saaren ostosta lähtien, että hänen tuhkansa siroteltaisiin joskus tämän känkkyräisen, maata pitkin kasvavan männyn juureen. Isän toive täyttyi. Tuhka on siroteltu kuvassa näkyvän jäkälän alle. Puunrunkoon kiinnitin pienen linnun ja lyhdyssä palaa paristolla toimiva led-kynttilä. Viereisessä männyssä roikkuu rautainen tuulikello, jossa on pieni lintu myöskin. Käymme haudalla joka kerta.

Sunnuntaina ennen Matin tuloa kävelin haudalle saaren toiseen päähän. (Kuva on edelliseltä kerralta.) Vein mukanani yhden valkoisista petunioista ja laskin kukan jäkälien päälle. Käynti oli tällä kertaa erityisen rankka. Puhun isälle ja kysyn aina miten menee. Tuulikello helisee hiljaa ja tiedän isän vastaavan. Nytkin puhuttiin pitkät tovit. Ja tietysti itkettiin. Sain olla kahden isän kanssa ja kertoa miten kova ikävä oli. Isä kuunteli hiljaa ja helisi sitten vastaukseksi. Toivotin myös hyvää isänpäivää ja joulua ja totesin, että kyllä se on väärin, että sie oot nyt joulunkin täällä mökillä... Viime jouluna kuitenkin katseltiin vielä yhdessä "Kaltevaa tornia" muiden jo mentyä nukkumaan ja juotiin vähän terästettyä glögiä... ....Lähtö oli vaikeaa. Laskeuduin polkua alas mökin suuntaan ja vilkutin. Tuulikello aloitti sen päiväisen helinän, että oli pakko kääntyä katsomaan. Se kilisi ja kolisi kuin seoten ja oikeasti vähän pelottikin. Kun on pakko mennä isä, nähdään keväällä... Niin miekin sinua.


Elämä on...

Paluumatka oli kylmä ja oikeastaan hyinen. Maisema oli todella syksyinen. Majavaakaan ei enää näkynyt rannalla, vain keko sen kaatamia haapoja. Silti nautin joka hetkestä vaikka nenää kipristi ja tuuli kävi kasvoihin. Hulluahan se oli.

Ennen autoon nousua piti vielä käyttää hieman moottorikelkkaa. Akku oli vähän tyhjentynyt joten Veka joutui lopulta vetämään kelkan käyntiin. Se hurahti käymään ja kuva on siksi tämmöinen, koska katos täyttyi pian pakokaasusta. Homma hyvä, akku latautui hetken ja kelkka sai jäädä odottamaan talven kävijöitä. Nähdään sitten kun on jäät ja lunta. Bye...

Oli pakko vielä kuvata lossia. Muistan lapsena, kun matkan kohokohta oli aina lossilla matkustus. Aloin jo hyvissä ajoin huutamaan takapenkiltä, että "lossi, lossi, lossi..." ja isä kiusasi, että "silta, silta, silta..." Suutuin isälle, että ei ne mitään siltaa ole rakentaneet, lossi siellä edelleen on... Äitiä huvitti meidän molempien lapsellisuus... Se oli isän ja miun oma juttu. :D

Lopuksi vielä kuva ihanasta enkelipatsaasta, jonka Veka osti miulle Savonlinnasta menomatkalla. Oltiin ostamassa ihan muuta, mutta enkeli osui silmiini hyllystä ja lähti matkaan. Se varmaan suojeli meitä reissun ajan autosta käsin...

Hyvää viikon alkua ystävät,

SeriL