Viimeiset tuunailut ennen bileitä tehtiin perjantaina puolen yön aikaan. Kaikki saatiin levytettyä ja siivottua. Puhdistettiin sahauspöydät puruista ja peitettiin liinoilla. Saatiin hyvä tarjoilupöytä sekä nurkkaan myös mestat karaokekamoille. Tallissa oli hyvä laulaa, kunhan tuotiin vähän mattoja akustiikkaa parantamaan. Hauskaa oli.
Saari oli onneksi paikoillaan. Meitä kohtasi iloisen keltainen näky, kun haavat olivat pudottaneet lehtensä ympäri pihaa. Ruusupensaskin oli upean näköinen.
Paviljongin runko näytti ankealta ja grillipaikka oli peittynyt keltaiseen. Heinät olivat rusehtavia, sammaleet ja kuuset vihreitä ja kallio lempeän harmaata. Värit sointuivat yhteen hienosti.
Vuorenkilvet olivat vielä osaksi vihreitä. Lipputangon juurella kököttivät maalaamani leppäkerttukivet. Niitä nauratti edelleen vaikka ilma oli kolea ja kostea. Kai ne iloitsivat jälleennäkemisestä. Saaressa on taas elämää.
Isä oli suuri lintujen ystävä. Vaikka omat eväät olisivat uhohtuneetkin kauppaan niin pääasia oli, että linnunruokaa oli tarpeeksi matkassa. Hän rakensi hienon ruokinta-automaatin, joka näkyy taustalla kiinni puunrungossa. Nyt ei ole ruokkijaa enää. Jouduimme lopettamaan lintujen ruokinnan, koska pääsemme käymään nyt talvella niin harvoin. Vanhemmat olivat mökillä aina, kun vain pystyivät. Sydäntä raastoi, kun saavuimme saareen. Talitintit alkoivat tirskua onnesta, että nyt saamme ruokaa, kun ihmiset saapuivat. Ne hyppivät ja lentelivät iloisina ympäriinsä ja hermostuivat pian, kun mitään ei tapahtunut. Miun kävi niitä sääliksi ja taisi siinä kyynelkin tulla silmään. Elämä on kovaa.
Järvi näytti rauhalliselta mutta kylmältä. Aivan kuin se tietäisi, että pitää hiljentyä odottamaan jäiden muodostumista. Se oli eri sininen kuin aikaisemmin. Kimmellys oli tiessään ja se näytti vähän väsyneeltä. Sekin jotenkin riipaisi. Seuraavalla kerralla se olisi jäässä.
Valkoiset petuniat olivat vielä kuin ihmeen kaupalla kukassa. Ne on istutettu juhannuksena. Pakkanen ei ollut vielä käynyt tekemässä tuhojaan kukkapenkissä. Ne olivat kuin pieniä kesän muistotähtiä ja kurkottelivat ja katselivat meitä yhtä ihmeissään kun me niitä.
Pelargoniapata näytti nyt tältä. Nekään eivät olleet paleltuneet vaan kärsivät lähinnä vain kuivuudesta. Äiti nyppi kuolleet kukat ja lehdet pois. Se oli ihan virkeä ja siinä oli vielä nuppujakin. Maisema oli vain eri.
Minua viehätti näky kuinka kaikki oli muuttunut kesän jälkeen. Kaikessa keltaisen sävyissä maisema oli mielestäni kaunis. Katselin paikkoja pitkään ja muistelin kuinka kesäaamuisin joimme kahvia grillin ääressä ja lokit kaartelivat sinisellä taivaalla. Ylläni oli vain pieni paituli ja jaloissa varvassandaalit. Nyt seisoin grillin edessä topattuna sormet kohmeessa, mutta nautin silti melkein yhtä paljon. Olin 8kk:n ikäinen, kun minut tuotiin tänne ensi kerran. Aivan kuin juureni olisivatkin tässä maassa. Olin kuin kotiin olisin tullut. Kummallinen tunne.
Nämä kauniit pikku kivet keräsin venerannasta viime käynnillä. Saa nähdä mistä ne löytyvät ensi keväänä, kun lumet sulavat.
Minua harmitti myös hurjasti, kun pois lähtiessämme laitoin mökin sisään muutaman hiiri-baarin eli suoraan sanoen myrkkyä tarjolle. Hiiret olivat sotkeneet kovasti ja syöneet kaikkea, jopa kynttilöitä ja saippuaa. Sokeri oli hävinnyt kiposta samoin chilipähkinät... Nyt kun siellä ei käy kukaan pitkään aikaan oli pakko keksiä jotain. Saatoin vain kuvitella mitä baarissa käynti niille aiheuttaa. Suljin ajatuksen mielestäni - tai yritin ainakin. Elämä on edelleen kovaa.
Kalliosärkkä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt näin paljon. Vesi oli laskenut todella rankasti. Teimme paljon kaikkea päivän aikana koska pimeys tuli nopeasti. Veka teki puita ja pakerteli kaikkea, mie haravoin ja puhaltelin lehtiä pois jaloista. Äiti puuhasteli sisällä ja teki ruokaa. Kun pimeys laskeutui, istuimme tupaan pöydän ääreen ja nautimme oikein makoisaa siskonmakkarasoppaa. Se lämmitti mukavasti kylmän ulkoilman jälkeen.
Tekaisin vielä nopeasti ennen syömään menoa maahan pudonneista riippakoivunoksista kranssin ulko-oveen. Koristeeksi pieni pihlajanmarjaterttu. Sitten sopalle...
Kuva on pimeä, koska ulkona oli jo todella pimeää eikä kännykän kamera pystynyt parempaan. Tai sanotaan näin, että kuvasta välittyy hyvin se ympäröivä hämy... Eihän järvellä oikeastaan koskaan ole täysin pimeää vielä tähän aikaan. Veka on laiturilla hakemassa vettä jo lämpiävään saunaan.
Illan kruunasi tosiaan se lämmin sauna. Oli ihanaa nautiskella lauteilla hivelevästä lämmöstä tietäen, että ulkona oli koleaa ja pimeää. Löyly lämmitti ja sai posket punoittamaan. Höyryävinä tulimme ulos saunasta lämmitetylle terassille. Kylmä siideri maistui taivaalliselta. Saunottuamme nautiskelimme vielä juustoja ja keksejä sekä minipannareita. Mökki hiljeni kymmenen jälkeen kun kömmimme nukkumaan. Oli mukavaa ryömiä makuupussiin Vekan viereen ja nukahtaa totaaliseen pimeyteen. Oli aivan hiljaista. Vain mökki humisi omia juttujaan, naksahteli ja narisi, tuulikellon vieno ääni kantautui rannasta ja pian se nukkumatti saapuikin...
Isän toive oli polttohautaus. Hän toivoi myös saaren ostosta lähtien, että hänen tuhkansa siroteltaisiin joskus tämän känkkyräisen, maata pitkin kasvavan männyn juureen. Isän toive täyttyi. Tuhka on siroteltu kuvassa näkyvän jäkälän alle. Puunrunkoon kiinnitin pienen linnun ja lyhdyssä palaa paristolla toimiva led-kynttilä. Viereisessä männyssä roikkuu rautainen tuulikello, jossa on pieni lintu myöskin. Käymme haudalla joka kerta.
Sunnuntaina ennen Matin tuloa kävelin haudalle saaren toiseen päähän. (Kuva on edelliseltä kerralta.) Vein mukanani yhden valkoisista petunioista ja laskin kukan jäkälien päälle. Käynti oli tällä kertaa erityisen rankka. Puhun isälle ja kysyn aina miten menee. Tuulikello helisee hiljaa ja tiedän isän vastaavan. Nytkin puhuttiin pitkät tovit. Ja tietysti itkettiin. Sain olla kahden isän kanssa ja kertoa miten kova ikävä oli. Isä kuunteli hiljaa ja helisi sitten vastaukseksi. Toivotin myös hyvää isänpäivää ja joulua ja totesin, että kyllä se on väärin, että sie oot nyt joulunkin täällä mökillä... Viime jouluna kuitenkin katseltiin vielä yhdessä "Kaltevaa tornia" muiden jo mentyä nukkumaan ja juotiin vähän terästettyä glögiä... ....Lähtö oli vaikeaa. Laskeuduin polkua alas mökin suuntaan ja vilkutin. Tuulikello aloitti sen päiväisen helinän, että oli pakko kääntyä katsomaan. Se kilisi ja kolisi kuin seoten ja oikeasti vähän pelottikin. Kun on pakko mennä isä, nähdään keväällä... Niin miekin sinua.
Elämä on...
Paluumatka oli kylmä ja oikeastaan hyinen. Maisema oli todella syksyinen. Majavaakaan ei enää näkynyt rannalla, vain keko sen kaatamia haapoja. Silti nautin joka hetkestä vaikka nenää kipristi ja tuuli kävi kasvoihin. Hulluahan se oli.
Ennen autoon nousua piti vielä käyttää hieman moottorikelkkaa. Akku oli vähän tyhjentynyt joten Veka joutui lopulta vetämään kelkan käyntiin. Se hurahti käymään ja kuva on siksi tämmöinen, koska katos täyttyi pian pakokaasusta. Homma hyvä, akku latautui hetken ja kelkka sai jäädä odottamaan talven kävijöitä. Nähdään sitten kun on jäät ja lunta. Bye...
Oli pakko vielä kuvata lossia. Muistan lapsena, kun matkan kohokohta oli aina lossilla matkustus. Aloin jo hyvissä ajoin huutamaan takapenkiltä, että "lossi, lossi, lossi..." ja isä kiusasi, että "silta, silta, silta..." Suutuin isälle, että ei ne mitään siltaa ole rakentaneet, lossi siellä edelleen on... Äitiä huvitti meidän molempien lapsellisuus... Se oli isän ja miun oma juttu. :D
Lopuksi vielä kuva ihanasta enkelipatsaasta, jonka Veka osti miulle Savonlinnasta menomatkalla. Oltiin ostamassa ihan muuta, mutta enkeli osui silmiini hyllystä ja lähti matkaan. Se varmaan suojeli meitä reissun ajan autosta käsin...
Hyvää viikon alkua ystävät,
SeriL
Huomenta maailma! Tänään on äidin syntymäpäivä. Soitan ihan kohta hänelle ja onnittelen. Lahjat vaihdettiin jo aikaisemmin, mutta posti tuo päivällä vielä pienen yllärin kortin välissä. Seillä on huovutettu kettu-rintaneula.
Hih... Äiti meinasi kuolla nauruun, kun tosi tukkoinen ääni alkoi laulaa "Happy birthday to you..." kovaa ja korkealta. Suoriuduin kuitenkin loppuun asti ja samalla tulikin aivastus. Kuin piste i:n päälle. Kuulosti varmaan tosi nastalle. Mutta äiti oli onnellinen, se on pääasia.
Näitä tein kaksi samanlaista ja lähetin ne Helsinkiin ja Karkkilaan kummitädeille mukavan kesän toivotuksilla.
Tämän sai Satu-ystävä tyttölapsen syntymän kunniaksi.
Tämän postitin muistaakseni viime kesänä Imatralle bestikselleni Päiville. Love an´miss ya :)
Nämä vähän tuoreempia. Tildaa ja sen semmoista... Tuo lehmä pienillä enkelinsiivillään on aivan ihana juttu. Hellyttävän näköinen tapaus... Pidän myös perhoskortin papereista, niissä on kivat värit...
Lattialla kuvan alla on yksi vanha ikkunanpoka - jälleen. Sen edessä iso lasinen "apteekkarin"pullo, jossa kukkia mielen ja vuodenajan mukaan...
Talossamme on peltikatto. Useana iltana nukahdamme siihen, kun sade piiskaa peltiä välillä hellästi ja välillä rankalla kädellä. Tuuli ujeltaa ulkona ja tarttuu kaikkeen matkansa varrella. Tuulikellot helisevät, puista pudonneet lehdet lentävät ja sade kastelee kaiken. Syksy on tullut kuin salaa, vaikka merkit siitä ovatkin olleet vahvasti esillä. Silti päivät ovat olleet upeita, aurinko on hellinyt meitä useasti ja lämmintäkin on ollut. Kun tänä aamuna heräsin ja avasin silmät, kuului voimakasta kohinaa. Pimeys ympäröi makuuhuonetta ja sade todellakin kohisi katolla. Laitoin valot pöytälamppuun ja näin ikkunaan liimautuneita keltaisia ja rusehtavia lehtiä. Jotenkin miulla oli hyvä mieli - ulkona myskysi, mutta mie heräsin lämpimän peiton alta ja työnsin jalkaani ylös noustessani pörröiset ja lämpimät aamutossut. Senkus sadat ja tuiverrat puita - miulla on lämpöinen koti suojana.
Äiti oli viikonlopun taas Lopella. Toi mukanaan herkkuja ja ihanan keramiikkataulun miulle synttärilahjaksi. Juhlittiin vähän etukäteen. Oikea päivä on vasta ensi viikolla, äiti on syntynyt 14.10 ja mie 15.10. Silti ollan kuin yö ja päivä. Äiti on melkoinen minimalisti, kaikkea vähän ja harkitusti, kun taas esim. miun koti... No, kaverit tietävät. Rakastan tavaroita, nyt vielä enemmän tosiaan valkoista ja vaaleanpunaistakin. Esitänkin siis toiveen, että jos/kun joskus muistatte minua jonkin asian tai juhlapäivän johdosta, muistakaa lempivärini - VALKOINEN! Tehtiin myös kovasti töitä taas tallissa, äiti kokkasi ja myö aherrettiin. Lauantai-iltana saunan jälkeen innostuttiin myös laulamaan - karaoke vei mukanaan aina aamuntunneille saakka... Kyllä oli kivaa!
Puutarha on muuttanut ulkonäköään. Keltainen vallitsee ja tekee aika ajoin hieman surulliseksikin. Lehtivihreä katoaa juuriin ja sulkee menneen kesän muistot maan alle. Kaikki se vehreys ja loisto katoaa, kunnes herää keväällä taas uudelleen. Katselin kauan suihkulähteen ympäristöä (tai kuten 3-vuotias ihana kummityttöni Teea sanoi; kuiskulähde) ja huokaisin. Silti on jotenkin jo aika luopuakin kesästä. Kaiken pitääkin tavallaan uudistua ajoittain. Tämä kaikki luonnon ihanuus alkoi vasta herätä, kun jouduttiinkin yllättäen surun pauloihin. En oikein ehtinyt nauttimaan tästä kaikesta tänä keväänä ja kesänä. Mutta jotenkin tuntuu, kuin sulkisin nyt semmoisen jonkun sivun elämästäni ja annankin sen lehtivihreän vajota maan uumeniin... Valkea lumi peittää jonkun ajan kuluttua kaiken ja jään vain odottamaan puutarhan heräämistä uuteen elämään. Kaikella on joku takoitus. Toivottavasti kevät on jo ensi vuonna aurinkoinen miullekin. :)
