Kun talviturkki Saimaaseen jäi...

Koittihan se hetki vihdoin viimein, tuon pitkän ja loputtomalta tuntuvan ajoittain ankarankin talven jälkeen, kun sain vetää sieraimiini raikasta ja kesää lupaavaa Saimaan saariston ilmaa. Olin väärässä syksyllä, kirjoittaessani ja kuvatessani viimeisellä mökkireissulla tätä kaunista järveä, että kun seuraavan kerran kohdataan, se on jäässä. En nähnyt sitä jäässä. Talvikelit olivat niin epäsuotuisat, ettemme yksinkertaisesti päässeet saareen, vaikka olisimme halunneetkin. Kun Helatorstai-iltapäivänä seisoin tässä venelaiturin edessä, tunsin sisälläni niin suurta riemua, että meinasin pakahtua. Vesikin oli tarpeeksi korkealla ja niin valkea joutsenemme laskeutui kopistaan veteen ja matka saareen alkoi...

Ilma oli helteinen, se hiveli lämmöllään joka paikkaa ja vielä vähän kylmissään oleva maa oli ihmeissään tulvivasta lämmöstä. Leppäkerttukivetkin hymyilivät lipputangon juurella kuin viimeistä päivää - kesä on lähellä ja olemme vapaat lumesta!

Isännänviiri nostettiin ylpeänä salkoon kuin viestiksi muille, että täällä oltiin taas. Se liehui onnellisena leppoisassa tuulessa kuin kiitellen vapaudestaan... Kuinka onnellinen olinkaan sen kanssa.

Valkoinen joutsen - voisin maalata sen kylkeen "White Swan"... Vesi oli nyt paljon ylempänä kuin lokakuussa käydessämme ja hyvästellessämme saaren talven tuloon. Vene lensi veden yllä, kun sille antoi käskyn kiitää ja viedä meidät perille, nopeasti, nopeammin... Ja se teki työtä käskettyä nurisematta ja käynnistyikin ensi hörähdyksellä... Tuuli puhalsi tukan taakse ja taivas heitti vesisateen niskaan, mutta se ei kastellut meitä - kiitos katteen. :D Sade loppui vasta, kun olimme "kruisineet" saaren ympäri sateen laantumista odotellen. Ja niin astuimme kalliolle - täällä taas!!

Kaikki oli vielä vähän ruskeaa ja väsynyttä, heräilemässä vasta aurinkoon. Kaikki oli kuitenkin kunnossa, vaikka vähän jännittikin missä mennään rankan talven jälkeen. Vanhemmat kuitenkin kävivät talvisinkin aika usein ja me ei nyt kertaakaan... Hiiribaarit olivat tyhjennetty - surullista sinänsä, emmekä nähneet ainuttakaan hiirtä koko viikonloppuna. Isokoskelo oli tehnyt pesän terassin alle ja naksutti siellä varoituksia ja järjesteli pesäänsä, touhuten innoissaan sen jälkeen kun tottui meihin.

Olimme torstain ihan kaksin luonnon keskellä, Saimaan saartamana. Siivoilimme ja haravoimme ja laitoimme saunan lämpenemään illan päätteeksi. Aurinko kultasi taivaanrannan ja savu nousi hiljalleen piipusta ja tuoksui ihan kesälle. Fiilis oli sanoinkuvaamaton :D

Kesä tuli puihin yhdessä päivässä. Lehdet puhkesivat ja maailma oli neitseellisen vihreä ja satumaisen kaunis.

"Maailma on kaunis ja hyvää elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus, mielen vapaus..."

Saimaa tyyntyi iltaan. Se veti hiljaiseksi myös ihmisen.

Rentukat olivat päättäneet nostaa päänsä ruskean heinän seasta ja aurinkoa hohtaen ne kurottelivat reippaina ylöspäin.

Vesi on vielä kirkasta ja puhdasta mökkirannoillamme. Joku väittää, että yhä juomakelpoista... En kuitenkaan maistellut sitä vaan vastasin sen kutsuun ja pulahdin sen vielä viileään syleilyyn. Talvinen turkki jäi Saimaaseen ja vesi raikasti olon ja puhdisti. Olin todella onnellinen ja halasin Vekaa vettä tippuen...

Äiti liittyi perjantaina seuraamme ja pääsi myös nauttimaan ihanasta ilmasta ja saunan sekä auringon lämmöstä. Lauantai-iltana grillasimme nuotiolla makkaraa ja kylmä lonkero maistui tosi hyvälle. Eihän tämän ihanampaa olla voi...

Haravoimista oli paljon ja isoja kasoja syntyi mökin ympäristöön useita. Sen jälkeen olikin siistiä vaikkakin vielä kovin väritöntä...

Paviljongin katosta emme vielä viritelleet paikoilleen. "Luuranko" oli vielä paljaana muttei estänyt sen alla istuskelua. Eikä auringonpalvontaa.

Olen varmaan jonkin asteinen pilvi-addikti. Mutta kun ne vain ovat niin kauniita joskus...

Ja jos luonto onkin kaunista ja herkkää, on siinä myös omat vitsauksensakin. Kuka ihme on keksinyt luoda maan päälle olennon nimeltä härkälintu? Otus on kaunis vesilintu, mutta sen ääni on jotain mihin ei haluaisi keskellä yötä, keskellä korpea herätä! Sen pitämä meteli järvellä on sen soidinmenoon kuuluvaa lemmenhuutoa - kamalaa älänmölöä - ja jos en tietäisi, luulisin sen kaulaa katkaistavan. Jäimme kuitenkin kaikki henkiin sen lemmenöiden jälkeen, huh huh!

Sunnuntai koitti harmiksemme aivan liian varhain ja sanoimme ihanuudelle hyvästit. Nyt lähtö oli helppoa, kun tiesi palaavansa taas pian. Sukelsimme suunnattomaan helteeseen tien päälle ja nämä kuvat otin "lennosta" matkan varrelta. Kesä oli tullut.

Viikonloppu oli ihana ja taas ikimuistoinen. Näin se pyörähti mökkeily taas käyntiin. Lopuksi vielä muutama kortti ja sitten katsomaan jännää Suomi-Venäjä matsia...

Aurinkoa päiviinne! ;D

SeriL

PS. Liittyen edelliseen postaukseen etsintäkuulutuksesta, olen kuvasta näkyen jo löytänyt avun hakemaani. Kiitos vain kaikille, jotka antoivat apujaan :D