Vilho Vihikoiran story

Miulla on ollut kamala ikävä koiria, joten ajattelin kertoa teille Nikin, eli meille leikkisästi Vilhon tarinan - vähän välillä muutakin kuin askartelua ja sisustamista...

Meillä oli sekarotuinen Elli-koira Muskan seurana ja kun vuonna 2004 marraskuun alussa Elli muutti koirien taivaaseen, jäi Muska yksin. Ensin ajattelimme, että emme hanki enää toista koiraa. Muska oli kuitenkin eri mieltä. Se masentui yksin ja muuttui apaattiseksi. Totesimme, että kaksin aina kaunihimpi ja niinpä laitoin pyörät pyörimään.

Laitoin nettiin ilmoituksen, että annamme kodin koiralle joka tulee toimeen toisten koirien ja tarvittaessa kissojenkin kanssa (äidillä oli vielä Justus-kissa silloin). Koiran tulee tykätä autoilusta, ei saa kärsiä pahasta eroahdistuksesta ja kokoakin saa olla, että pärjäilee rajun Rottis-mimmin kanssa. Sain yhden puhelun ja se oli heti siinä. Miulle tarjottiin Vihikoiraa, jollaista en ollut nähnyt koskaan livenä mutta tiesin tapauksen muuten. Minuu viehätti rodun erilaisuus, mutten tiennyt mihin"rock´n´rolliin" nokkani pistin...



Niki haettiin Ilmajoelta asti. Matka alkoi eräs lauantai-aamu klo 7 ja perillä oltiin klo 11. Muska otettiin mukaan, että nähdään miten ne tulevat toimeen keskenään. Eivätkä ne oikein heti tulleet. Muska oli aika vihainen Nikille, joka olisi hurjasti halunnut tutustua ja leikkiäkin, mutta rouva-Rottweiler oli eri mieltä. Se ärähti pari kertaa eikä enää sen jälkeen halunnut nuuskia saatikka leikkiä Nikin kanssa. Vähän mietitytti mitä tehdään.


Muska jäi autoon ja menimme sisälle kahvikupin ääreen miettimään tilannetta. Niki vei silloista emäntäänsä hihnassa niin, että kengät liukuivat ja ajattelin, että onpa siinä vasta koiratapaus. Kun istuimme kahville, tuli tassua ja kuonoa niin että riitti ja syliinhän se meinasi kiivetä. Pehmeä, iso nalle. Olimme heti kavereita. Voitte ehkä kuvitella millaiseen tilanteeseen jouduin ja sydänhän siinä suli ja karvanaama lähti Loppea kohti. Takakontissa molemmat mököttivät omissa nurkissaan eivätkä vilkaisseetkaan toisiinsa. Alkoi ns. tuskien taival. Pysähdyimme kerran kahville ja takaisin tullessa oli auton etupenkit täynnä Vihikoiraa, kun Niki seisoa röhnötti molemmilla penkeillä kuolaten sivuikkunat aivan limaisiksi. Silloisessa autossani ei ollut vielä koiraverkkoa. Vein Nikin pissalle ja niin sitä mentiin hihnan päässä ettei mitään rajaa. Ajattelin heti, että tämä vetäminen loppuu sitten ihan ekaksi.


Tampereelle asti kaikki meni hyvin, kunnes Niki päätti tulla takapenkille lapsien kanssa. Pojat olivat hädässä, kun koira alkoi tunkea itseään väkisin takapenkille. Vaihdettiin Nikon kanssa paikkaa ja niinpä istuin keskellä tukkien koiran pääsyn. Takaraivo oli varmasti mustelmilla, kun tassu läjähti päähän useita kertoja. Kestin kaiken.
Kahteen päivään Muska ei tehnyt elettäkään tutustuakseen Nikiin. Jos Muska joi vettä, ei Nikillä ollut asiaa kahta metriä lähemmäs. Hampaat irvessä Muska teki selväksi, että tää on miun kuppi nyt ja sillä selvä. Kun se oli juonut, ei haitannut vaikka Niki meni juomaan. Muska mökötti jopa miulle, eikä oikein syönytkään. Sitten aivan yllättäen yksi ilta se kömpi makuuhúoneesta ja marssi suoraan olohuoneen matolla nukkuvan Nikin luo. Se tunki kuononsa Nikin turkkiin, murahteli leikkisästi ja köllähti sen viereen alkaen painia hölmistyneen Nikin kanssa. Se tajusi juonen heti ja siitä lähtien ne olivat erottamattomat. Kuin paita ja peppu tai peppu ja paita. Ihan sama. Mitä Muska edellä, sitä Niki tai Vilho perässä.

Kaikki oli siis kaverusten kesken ok. Vilholla oli vain muuten arjessa ihan omat kuviot. Se oli kolme vuotias ja varmasti itsepäisin otus, mitä tiedän. Tosin sehän kuuluu rodun luonteeseen. Vihikoiralla on koiramaailman paras nenä ja kun se jäljestää, millään muulla ei ole väliä. Kun se laskee päänsä ja nenänsä maahan, silmien ja korvien päälle laskeutuu kaikki "ylimääräinen" nahka, jota tällä koiralla on paljon, ja sulkee muut aistit paitsi hajun. Sitten mennään niin vimmatusti ja siinä itsepäisyys on tarpeen. Periksi ei anneta ennenkuin homma on selvä. Tätä ajatusta Vilho kuten varmaankin kaikki Vihit käyttävät myös muussakin elämässä. Vilho nappasi suuhun kaiken minkä sai eikä irroittanut koska oli päättänyt pitää löytämänsä. Sehän ei tietysti ollut hyvä asia. Sillä oli myös kumma tapa roikkua kaikkien sisään saapuvien ihmisten hihansuissa ja piipittää kuin pieni lintu. Kai se oli sen omituinen tapa osoittaa onnellisuutta tulijasta. Kaikella oveluudella ja kekseliäisyydellä sain pikkuhiljaa kitkettyä näitä ominaisuuksia pois. En tosin aivan kokonaan mutta kuitenkin. Vilho muuttui paljon meillä eläessään ja olen tyytyväinen tulokseen.

Vaatteet olivat Vilhon intohimo alkuun. Se söi ne. Siinä katosivat Kimin verkkarit ja huppari, sukkia tuhoton määrä, miun puseroita, pyyhkeitä ja muutamat alushousutkin. Jotkut se söi kokonaan, toisista vain osan. Raivostuttavaa. Opin, ettei mitään vaatetta yms. saa jäädä sen ulottuville ja keksin sille muuta pureskeltavaa. Se tepsi. Puuhastelimme aina lenkeillä paljon ja koirat väsyivät sopivasti, että ne nukkuivat seuraavan päivänkin kiltisti. Vilho sai juosta vapaana metsissä niinkuin Muskakin, eikä se koskaan oikeastaan karannut mihinkään, ainakaan pitkäksi aikaa, vaikka sitä nenä veikin. Pari kertaa se tuli paljon meidän jälkeen kotiin tai katosi pihasta, mutta palasi aina. Jouduimme kuitenkin pitämään Vilhon kytkettynä pihassa ollessaan, koska muutaman kerran se lähti kävelijöiden tai pyöräilijän matkaan ja säikytti ne tarttumalla hihasta tyyliin: "tule meille päin, älä mene pois!" Koskaan Vilho ei ollut vihainen eikä tehnyt mitään ilkeyttään, mutta eiväthän ihmiset sitä tienneet. Ei ollut sopivaa, että sitä pelättäisiin turhaan. Kerran se juoksi Lopen kirkolle asti (7km) erään pyöräilijän perässä ja tuli takaisin kilttien naapurien auton takapenkillä. Sama pyöräilijä sai Vilhon uudelleen myöhemmin mukaansa ja mies oli todennut, että koiralla näytti olevan sitä hauskempaa mitä kovemmin hän polki. Veka ei ollut mielissään, kun joutui hakemaan Vilhon takaisin autolla. Se oli sillä kertaa matkalla Läyliäisiin.

Eräs lokakuinen loma-aamu heräsin tällaiseen näkyyn. Jos en olisi tietoinen "kummituksestamme", kuten isä sanoi, olisin varmasti saanut jonkun kohtauksen. Vilholla oli hätä ulos ja se nousi sängyn reunalle ja nuolaisi naamaani isolla pehmeällä ja tosi märällä kielellä. Sitten se tuijotti alaspäin naama rutussa ja piipitti.

Se oli yksi sen hassu tapa, piipittää kuin häkkilintu ja siksi se sai Piippari-nimenkin. Eihän se mikään "rinssi" tosiaan ollut, mutta omalla rumallakin tavallaan suloinen. Se seisoi telkun edessä, kun halusi huomiota ja sai nimen Poni, koska oli niin suuri, että peitti koko tv:n. Se oli Herra Nenä, Nahka, Puusilmä, Aivoton Apina, Vihtori, Niksu-Naksu, Kuolajaakko, Räkis, Viltsu, Nisse, Klyyvari, Paksu Pää, Hevonen ja oma mamman pikku nalle. Kaveri oli kova kuolaamaan. Se oli asia, joka jakoi perheessämme mielipiteet. Kuolaa oli joka paikassa. Sohvalla, matossa, seinillä, verhoissa, ikkunoissa, tuoleissa, takan seinissä, ovenkarmeissa, ovissa ja katossa. Ihan missä vain. Eikä ollut tavatonta, ettei sitä ollut välillä naamassa tai ruokalautasellakin. Mie totuin siihen, muut eivät. Kun pesin lattioita, pesin myös katot. Ja hetken päästä Vilho ravisti päätään. Hih, välillä oli naurussa mutta myös itkussakin pitelemistä. Meille ei kannattanut tulla "ykköset" päällä, eikä kukaan tullutkaan.

Kerran tulin joulun alla kotiin töistä ja meinasin pyörtyä. Koti kimalsi vihertävästä kimalleliimasta jonka herra oli syönyt. Vain purkin pohja oli jäänyt jäljelle. Matto, sohvat, tuolien reunat, pöydän reunat ja jopa leivinuunin ja takan reunat kimalsivat. Vilho oli askarrellut. Se söi liiman ja pyyhki sitten naamaansa ympäri kämppää. Se makasi olohuoneen matolla ja kimalsi itsekin kuin joulupallo. Se heilutti häntäänsä iloisesti ja piipitti onnesta, kun äiti tuli kotiin. Se ei tullut miun luo vaan piipiiti ja lopuksi päästi pitkän ulvonnan, kun ei tiennyt mitä muuta tehdä. Repesin lopuksi nauruun. Vilho oli koristellut kodin joulua varten. Pinnaahan se kysyi, mutta pesin kaiken pois. :D

Vihikoirat eivät osaa haukkua. Ne ulvovat kuin sumutorvet. Ääni on vaikuttava. Varsinkin Saimaan saaressa tyynellä ilmalla. Koirat rakastivat mökillä meluamista, koska kaverit vastasivat kaiun mukana vastarannoilta. Isää huvitti usein Vilhon ulinat. Hän antoi Sumutorvi nimen ja se oli osuva.

Kuva kertoo paljon. Vilho oli "kummitus", mutta oikein lempeä, hellyydenkipeä ja kaikkien kaveri. Se ei tajunnut suurta kokoaan, vaan tuli syliin ja tunki olohuoneen pöydän alle nukkumaan. Se söi kaikkea kummaa, eikä sairastellut juuri koskaan. Eräs uuden vuoden aamu istuimme kaveriporukalla aamupalalla. Vilho meni keittiönpöydän alle ja oksensi matolle kolme kivenmurikkaa, neljä kaljapullonkorkkia, muovisia rakettien "korkkeja" sekä pari pahvista raketin jämää. Kävi karmea kolina ja kaikki hämmästelivät Vilhon mahan toimintaa. Se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi oleskeluaan normaaliin tapaan. Omituinen tyyppi. Sen maha ei reagoinut mitenkään mihinkään mitä se söi. Tarpeet tulivat välillä vaikka minkälaisissa paketeissa, siististi. Vilho oli kaikinpuolin melko terve koira.

Kun Muska sairastui, sekin sairastui. Sen näkö heikkeni, se törmäili huonekaluihin sisällä, säikähteli kaikkea, sen iho meni huonoon kuntoon ja siitä tuli tosi arka. Lisäksi sen takapäähän ilmestyi paiseita. Koska Muska ei enää loppuajasta lähtenyt lenkille, ei Vilhokaan lähtenyt. Se pelkäsi kaikkea ja masentui pahasti. Siksi olimme todella rankan päätöksen edessä, kun Muskan tila huononi äkisti. Päätimme monen valvotun yön jälkeen, että koirakaverit pääsevät viimeiselle matkalleen yhdessä. Se oli elämäni kamalampia päätöksiä. Mutta uskoakseni täysin oikea. Helppo se ei ainakaan ollut. Vilho oli 8-vuotias. Vihikoirien keskimääräinen elinikä on 7-8 vuotta. En olisi ehkä kestänyt ensin Muskan menetystä ja kohta varmasti pian Vilhonkin. Suru tuli köntässä suurena möhkäleenä ja sen käsittely oli helpompaa, kun uskoin niiden olevan tuolla jossain yhdessä. En tiennyt vain silloin, että pian minuu kohtaisi vielä suurempi suru... Hyvä niin, koska tällä kaikella on varmasti ollut joku merkitys...

Jos tätä lukiessa mieleesi tulee kysymyksiä tai kiinnostut mahdollisesti rodusta, vastaan mielelläni mitä osaan. Melkein viisi vuotta yhteiseloa toi kaikenlaisia kokemuksia rodusta. Loppujen lopuksi voin sanoa, että Vilholla oli todella suuri sydän. Sinne mahtuivat kaikki ja se rakasti kaikkia. Jopa niitä jotka eivät siitä niin välittäneet. Surusilmäisen katseen takana piili huumorintajuinen, kujeileva ja viisas koira. Elämä sen kanssa ei aina ollut helppoa, mutta opimme toisistamme kaikenlaista ja nautimme elämästä meidän tavallamme. Vilho tykkäsi repiä kantoja, hakea palloa ja keppejä, vetää potkukelkkaa ja minua perässään, veneillä mökillä ja se oppi jopa vanhuudenpäivillään nauttimaan viilentävästä kahlailusta. Se seisoi joskus mökillä kuumina päivinä Saimaassa kaulaansa myöten ja nautti pienistä laineista. Sen intohimo oli ruoka ja tyhjät pahvilaatikot. Sohvalle ei mahtunut muita, kun Vilho suoristi itsensä. Vilho oli jalo ja se tiesi arvonsa ja oli ylpeä itsestään. Hieno koira. Kaipaan sitä paljon. Nyt vähän itkettääkin...

Oletan, että Vilho oli onnellinen koira ja nautti elämästään maalla meidän kanssa. Mie ainakin olin onnellinen.

Justus-kissa oli Vilhon sydänystävä. Niillä oli yhteys, johon muut eivät päässeet vaikuttamaan. Tässä ne odottavat yhdessä isää saapuvaksi veneellä mökin rantaan kalareissultaan. Kissa odottaa kalaa, koira ihmistä. Mutta yhdessä, rinnakkain ja välillä ne katsoivat toisiaan pitkään ja kissa naukaisi, koira heilautti häntää. Pojat ovat siinä hännät suorina. Muska ei kuulunut tähän kuvioon, vaikka kissasta tykkäsikin omalla tavallaan.

Nukkukaa rauhassa kaverit, kaikki kolme. *Tiedän, että tapaamme vielä joskus.* Love ya.

SeriL