Meillä on kotona vain läppäri. En oo koskaan ollut mikään koneen ääressä istuskelija, mutta tänään vaan yllättäen päätin, että perustan oman blogin. Tulin töistä kotiin ja avasin koneen, kunhan olin ensin kerännyt viinimarjapensaan tyhjäksi. Ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjoittelemassa omia ajatuksia OMAAN blogiin. Elämä on niin ihmeellistä.
Kerron vähän itsestäni niille, jotka ei minuu tunne. Oon jotain kolkyt ja risat =), tosi risat, päivätyössä käyvä naimisissa oleva naisimmeinen. Kaiken vapaa-ajan minkä suinkin voin, käytän joko askarrellen, puutarhaa hoitaen, shoppaillen tai sisustaen. Asun maalla, punaisessa omakotitalossa, keskellä peltoja, kuusimetsän reunassa ja lähimmät katuvalot on seitsemän kilometrin päässä... Nykyisen mieheni, Vekan, tapasin -03 ja naimisiin mentiin kesällä -07. Täällä maalla ollaan asuttu vuodesta -04. Oon kotoisin Imatralta (mie ja sie tulee varmasti pian kuvioihin) ja muutin sieltä Hyvinkäälle -94. Kymmenen vuotta hurahti kaupungissa, johon en koskaan tuntenut kuuluvani. Olin kuin kala kuivalla maalla. Veden ääreltä pois muuttaneena kaipasin järviä ja saaria. Oon ikäni viettänyt lomat ja viikonloput omalla rakkaalla saarella Saimaalla, Enonkoskella. Siellä tunsin aina ne raikkaat tuulet ja kuulin laineitten liplatuksen, kun Hyvinkäältä se kaikki puuttui. Sitten muutettiin Vekan kanssa tänne Lopelle, jossa vettä riittää ja lumoavaa maalaismaisemaa. Ei asuta järvenrannassa, vaikka se ikuinen unelma onkin. Isän kuoleman myötä saari siirtyi miun ja Vekan "hoiviin" ja siellä on tullu nyt kesällä paljon aikaa vietettyäkin...
Tää vuosi ei oo ollu meille mikään helppo. Meillä oli kaksi koiraa, 9-vuotias ihana Rottis-tyttö Muska ja jaloakii jalompi 8-vuotias Vihikoira-poitsu Niki tai Vilho meidän mukaan. Jouduttiin yllättäen maaliskuussa luopumaan hauveleista, kun Muskan jalkaan kasvoi pari vuotta sitten ihmeellinen patti jota lääkäri ei enää tänä vuonna kolmatta kertaa voinut leikata. Vaihtoehdot olivat joko amputaatio tai eutanasia. Jälkimmäinen vei valitettavasti voiton, kun Muska oli aika isokokoinen ja jalat alkoivat olla jo vähän heikossa kunnossa ja ikää oli jo melko paljon. Vilho-poika sairastui vähän niinkuin Muskan sairauden takia, en tiedä oliko se jotain empatiaa, mutta sen mieli ja terveys järkkyivät tosi pahasti ja se päätyi koirien taivaaseen Muskan seurana. Kumpikaan ei jäänyt kaipaamaan toista, saivat lähteä yhdessä viimeiselle matkalleen. Ne olikin kuin paita ja peppu. Rakkaat karvakorvat haudattiin meidän omaan pihaan ja juuri kun elämä alkoi vähän voittaa, miun isä kuoli huhtikuun lopulla ihan yllättäen. Hää olisi kolmen päivän päästä täyttänyt 66v. Mie oon perheen ainut lapsi ja elämähän meni siinä rytäkässä ihan uusiksi. Kaikki hajosi tai ainakin silloin tuntui siltä. Isän äiti eli vielä silloin, mutta sitten kesäkuussa hääkin nukkui pois, joten surusta ei päässyt irti millään. Mutta tässä sitä vain mennä porskutetaan ja ehkä osaksi siksi halusinkin perustaa tämän blogi-jutun, että voin kirjoitella omia tunteitakin tänne, luki niitä sitten kukaan tai ei...
Nyt kyllä syön välillä ja jatkan joku päivä... Laitan koirista kuvat vielä loppuun... Niitä ja isääkin on kova ikävä...
Kerron vähän itsestäni niille, jotka ei minuu tunne. Oon jotain kolkyt ja risat =), tosi risat, päivätyössä käyvä naimisissa oleva naisimmeinen. Kaiken vapaa-ajan minkä suinkin voin, käytän joko askarrellen, puutarhaa hoitaen, shoppaillen tai sisustaen. Asun maalla, punaisessa omakotitalossa, keskellä peltoja, kuusimetsän reunassa ja lähimmät katuvalot on seitsemän kilometrin päässä... Nykyisen mieheni, Vekan, tapasin -03 ja naimisiin mentiin kesällä -07. Täällä maalla ollaan asuttu vuodesta -04. Oon kotoisin Imatralta (mie ja sie tulee varmasti pian kuvioihin) ja muutin sieltä Hyvinkäälle -94. Kymmenen vuotta hurahti kaupungissa, johon en koskaan tuntenut kuuluvani. Olin kuin kala kuivalla maalla. Veden ääreltä pois muuttaneena kaipasin järviä ja saaria. Oon ikäni viettänyt lomat ja viikonloput omalla rakkaalla saarella Saimaalla, Enonkoskella. Siellä tunsin aina ne raikkaat tuulet ja kuulin laineitten liplatuksen, kun Hyvinkäältä se kaikki puuttui. Sitten muutettiin Vekan kanssa tänne Lopelle, jossa vettä riittää ja lumoavaa maalaismaisemaa. Ei asuta järvenrannassa, vaikka se ikuinen unelma onkin. Isän kuoleman myötä saari siirtyi miun ja Vekan "hoiviin" ja siellä on tullu nyt kesällä paljon aikaa vietettyäkin...
Tää vuosi ei oo ollu meille mikään helppo. Meillä oli kaksi koiraa, 9-vuotias ihana Rottis-tyttö Muska ja jaloakii jalompi 8-vuotias Vihikoira-poitsu Niki tai Vilho meidän mukaan. Jouduttiin yllättäen maaliskuussa luopumaan hauveleista, kun Muskan jalkaan kasvoi pari vuotta sitten ihmeellinen patti jota lääkäri ei enää tänä vuonna kolmatta kertaa voinut leikata. Vaihtoehdot olivat joko amputaatio tai eutanasia. Jälkimmäinen vei valitettavasti voiton, kun Muska oli aika isokokoinen ja jalat alkoivat olla jo vähän heikossa kunnossa ja ikää oli jo melko paljon. Vilho-poika sairastui vähän niinkuin Muskan sairauden takia, en tiedä oliko se jotain empatiaa, mutta sen mieli ja terveys järkkyivät tosi pahasti ja se päätyi koirien taivaaseen Muskan seurana. Kumpikaan ei jäänyt kaipaamaan toista, saivat lähteä yhdessä viimeiselle matkalleen. Ne olikin kuin paita ja peppu. Rakkaat karvakorvat haudattiin meidän omaan pihaan ja juuri kun elämä alkoi vähän voittaa, miun isä kuoli huhtikuun lopulla ihan yllättäen. Hää olisi kolmen päivän päästä täyttänyt 66v. Mie oon perheen ainut lapsi ja elämähän meni siinä rytäkässä ihan uusiksi. Kaikki hajosi tai ainakin silloin tuntui siltä. Isän äiti eli vielä silloin, mutta sitten kesäkuussa hääkin nukkui pois, joten surusta ei päässyt irti millään. Mutta tässä sitä vain mennä porskutetaan ja ehkä osaksi siksi halusinkin perustaa tämän blogi-jutun, että voin kirjoitella omia tunteitakin tänne, luki niitä sitten kukaan tai ei...
Nyt kyllä syön välillä ja jatkan joku päivä... Laitan koirista kuvat vielä loppuun... Niitä ja isääkin on kova ikävä...
Front Row´s Niki Nestori eli meille Vilho vaan...
...ja niin iki-ihana Muska-tyttönen...
Palailen taas kun ehdin!
SeriL
aivan mahtava sivusto ! kiva oli lueskella :) itkuun vaan purskahdin ku tota koirajuttuu lueskelin, yritin kyl pidätellä mut ei voenu mittää :p <3 ihania koiria täytyy myöntää :) pitäs tulla siel lopel käymää joku päivä.
VastaaPoista-norppa-
:´(
VastaaPoista-Riikka-
Voimia sinulle! Kovia olet joutunut kokemaan =(
VastaaPoistaMutta eteenpäin elävän mieli.