maanantai 3. tammikuuta 2011

"Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. -Psalmi 103:15 ja 16-

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy. Vaan ihana enkeli vieressä käy. Vaan ihana enkeli vieressä käy.
On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se vielä niin liukaskin lie. Jo lapsikin helposti langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. Jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Oi laps' ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois."

Koti on täynnä kukkia. Kauniita, valkoisia kukkia. Mutta surun kukkia. Äiti nukkui pois 16.12. sairautensa uuvuttamana. Jouluni ei ollut punainen eikä valkoinen. Se oli melko musta. Silti sydän on tyyni. Äiti pääsi isäni luo ja nyt kaikki on rauhallista.

Luopuminen on aina tuskallista. Mutta kun voimat menevät ja huomaat, ettei mitään enää ole tehtävissä, on ikiuni sallittua ja jopa toivottua. Ei tuskaa. Vain kaipuun kyyneleitä. Äiti oli 67 vuotias. Isäni oli poisnukkuessaan 65 vuotias. Miusta väärin. Mihin jävivät ne parikymmentä vuotta, jotka olisivat olleet vielä kernaasti suotavissa? Elämä on.

Kiitos kaikille meitä surussamme muistaneille. Äiti siunattiin 30.12. ja tuhka viedään keväällä isän viereen saareen. Mie olen itkenyt paljon. Mutta myös nähnyt toivon taas pikkuhiljaa hiipivässä uudessa keväässä ja kesässä. Vuosi on vaihtunut. Serkkuni sanoi kauniisti: "Jos ihmiselle annetaan vain se mitä se jaksaa kantaa, taidat olla aika vahva."

Voimia tarvitaan edelleen. Välillä romahdan. Silloin ajattelen sitä pientä karvasita otusta, jonka ehkä voin pelastaa Rekku Rescuesta ja joka saa meiltä uuden elämäntoivon. Kiikarissa on pieni karvakorva, jonka Veka lupasi pienen taivuttelun jälkeen. Aika on koittanut. Se on parantanut haavat ihanista ystävistämme Muskasta ja Nikistä ja aika on kullannut muistot. Nyt olisin valmis tarjoamaaa apuni jollekin pienelle ja karvaiselle otukselle. Nähtäväksi jää...

Toivossa on hyvä elää. Vaikka ei se surua kadota. Tuo se vähän lohtua.

Palataan siis asiaan ystävät. Onneksi te olette olemassa :)

SeriL

5 kommenttia:

  1. Voimia ja jaksamisia. Pian nähdään.

    VastaaPoista
  2. Otan osaa.
    Voimahaleja sinulle lähetän.
    Terveisin, Riitta

    VastaaPoista
  3. Otan osaa todellakin. Kyllä he olisivat vielä ansainneet lisävuotensa, koska kovin nuorina he pois ovat nukkuneet. Mutta niinkuin sanoit, elämä on...meistä kukaan ei voi valita lähtönsä päivää ja meille jäljelle jääneille se yleensä on aina tuskallinen päivä. Toivon sinulle valoa ja rakkautta pienen karvaisen otuksen mukana tuomana. Uskon, että siitä olisi sinulle suuri apu. Painaa pää tuuheaan turkkiin ja silitellä hiljaa.Pieni karvainen otus osaa antaa sellaista pyyteetöntä rakkautta juuri sinulle, mitä tarvitsetkin.Elikkä voin suositella, että ottaisitte koiran. Siitä saa mukavan lenkkkikaverin ja vetää väkisinkin liikkumaan.Sekin helpottaa surussa.
    Elämä kulkee eteenpäin ja jäljelle jää kauniit muistot.
    Toivottavasti tapaamme tänä keväänä Riitan sis.kirpparin myötä..sillä hän on sellaisen luvannut meille järjestää.

    VastaaPoista
  4. Otan osaa suruusi. Vasta kuoleman edessä aina tajuamme tämän elämän rajallisuuden. Äitisi oli vielä niin nuori, että olisi toivonut todellakin vielä hänelle elinvuosia lisää. Halauksia ja voimia kestää tämä koittelemus.

    VastaaPoista