Valkoisia tuulahduksia terassilta

Talossamme on peltikatto. Useana iltana nukahdamme siihen, kun sade piiskaa peltiä välillä hellästi ja välillä rankalla kädellä. Tuuli ujeltaa ulkona ja tarttuu kaikkeen matkansa varrella. Tuulikellot helisevät, puista pudonneet lehdet lentävät ja sade kastelee kaiken. Syksy on tullut kuin salaa, vaikka merkit siitä ovatkin olleet vahvasti esillä. Silti päivät ovat olleet upeita, aurinko on hellinyt meitä useasti ja lämmintäkin on ollut. Kun tänä aamuna heräsin ja avasin silmät, kuului voimakasta kohinaa. Pimeys ympäröi makuuhuonetta ja sade todellakin kohisi katolla. Laitoin valot pöytälamppuun ja näin ikkunaan liimautuneita keltaisia ja rusehtavia lehtiä. Jotenkin miulla oli hyvä mieli - ulkona myskysi, mutta mie heräsin lämpimän peiton alta ja työnsin jalkaani ylös noustessani pörröiset ja lämpimät aamutossut. Senkus sadat ja tuiverrat puita - miulla on lämpöinen koti suojana.

Äiti oli viikonlopun taas Lopella. Toi mukanaan herkkuja ja ihanan keramiikkataulun miulle synttärilahjaksi. Juhlittiin vähän etukäteen. Oikea päivä on vasta ensi viikolla, äiti on syntynyt 14.10 ja mie 15.10. Silti ollan kuin yö ja päivä. Äiti on melkoinen minimalisti, kaikkea vähän ja harkitusti, kun taas esim. miun koti... No, kaverit tietävät. Rakastan tavaroita, nyt vielä enemmän tosiaan valkoista ja vaaleanpunaistakin. Esitänkin siis toiveen, että jos/kun joskus muistatte minua jonkin asian tai juhlapäivän johdosta, muistakaa lempivärini - VALKOINEN! Tehtiin myös kovasti töitä taas tallissa, äiti kokkasi ja myö aherrettiin. Lauantai-iltana saunan jälkeen innostuttiin myös laulamaan - karaoke vei mukanaan aina aamuntunneille saakka... Kyllä oli kivaa!

Puutarha on muuttanut ulkonäköään. Keltainen vallitsee ja tekee aika ajoin hieman surulliseksikin. Lehtivihreä katoaa juuriin ja sulkee menneen kesän muistot maan alle. Kaikki se vehreys ja loisto katoaa, kunnes herää keväällä taas uudelleen. Katselin kauan suihkulähteen ympäristöä (tai kuten 3-vuotias ihana kummityttöni Teea sanoi; kuiskulähde) ja huokaisin. Silti on jotenkin jo aika luopuakin kesästä. Kaiken pitääkin tavallaan uudistua ajoittain. Tämä kaikki luonnon ihanuus alkoi vasta herätä, kun jouduttiinkin yllättäen surun pauloihin. En oikein ehtinyt nauttimaan tästä kaikesta tänä keväänä ja kesänä. Mutta jotenkin tuntuu, kuin sulkisin nyt semmoisen jonkun sivun elämästäni ja annankin sen lehtivihreän vajota maan uumeniin... Valkea lumi peittää jonkun ajan kuluttua kaiken ja jään vain odottamaan puutarhan heräämistä uuteen elämään. Kaikella on joku takoitus. Toivottavasti kevät on jo ensi vuonna aurinkoinen miullekin. :)

Istutin suureen rautapataan vähän vihreää ja valkoisen callunan. Kaunis kivinen lintu istuu ja odottelee talven tuloa ja lämmittelee kynttilän liekin äärellä. Linnun sisällä oli kesällä ampiaisten pesä, kun kyljessä on pieni reikä. Lintu ei laulanut, se surisi... :)


Tein myös pienen investoinnin. Olin ihastellut tätä lyhtykaunotarta jo pitkään, mutten raaskinut ostaa sitä. Niinpä niin, siinähän se nyt on ja olen tosi iloinen hankinnasta. Sen sisällä palaa pitkä valkoinen kynttilä. Se näyttää kauempaa pieneltä kirkontornilta ja lasissa olevat koristeet luovat upeita varjoja seiniin. Vain lumi puuttuu maasta...

Ompelin mielestäni todella söpöjä pieniä pilkullisia sydämiä ja mietin mihin ne kiinnittäisin. Maalasin ruskean pajukranssin spraymaalilla valkoiseksi, ompelin sydämiin pienet napit ja kiedoin kranssiin valkeaa nauhaa. Lopuksi kiinnitin sydämet ja tsädää - ovikoriste oli valmis. Kaunis ja miksei ehkä vähän jouluinenkin... tai miksei semmoinen ajaton. Riippukoon siinä kunnes tilalle tulee jotain muuta.

Korjasin pois myös pakkasöiden viemät pelargoniat ikkunoilta. Tilalle istutin niitä valkoisia callunoita. Tuntui samalta, kuin lapsena, kun joulukuusi vietiin pois. Ikävä jää. Mutta ensi vuonna uudestaan!

Nyt työt tallissa taas kutsuvat. Olen tehnyt jo suuren osan joulukorteista ja ompelin eilen pari "jouluheeboa" joihin tuli riisiä sisään. Mutta niistä kuvia myöhemmin...

Mukavaa loppuviikkoa,

SeriL