Kun ei tiedä miten perin olisin...

Sisälläni suorastaan kihelmöi. Kevät puskee pintaan niin, että tekisi mieli raapia. Ajatukset sinkoilevat jo jokaisen auringonsäteen mukana ja lennättävät pitkälle. Mieli on niin avoin, että melkein kuulen ajatusten askeleet ja tulen iloiseksi niistä. Nämä perunanarsissit nostavat päätään valoa kohti ja niissä on huumaava tuoksu. Tuoksu uudesta elämästä ja ihanista unelmista. Unelmista saapuvasta keväästä.

Punapilkullinen kanani on tullut kurkkimaan jo pääsiäistä. Ei vielä - ystäväni - ei ihan vielä. Istu siinä vielä hetkinen rauhassa. Kohta saat tipuja seuraksesi.

Kunhan ensin vietät hetkisen tässä katsellen kuvia ja vaipuen menneen ajan lumoihin, voit lopuksi suudella kokkia, kuten kuvassa kehoitetaan. :D

Alimmassa kuvassa on äitini rippipuvussaan ja kukissaan.

Mahtavatkohan nämä olla pilkkukanan tekosia. Syötävän hyviä ja sen värisiä, että kuitenkin joka kerta sellaisen suuhuni laittaessani harmittaa syödä se. Sydän on suklainen ja ulkonäkö keväinen. Nam!

Siihen se asettui kesää odottelemaan - rautalankainen sudenkorento, kirkkaita helmiä siivissään - lampunvarjostimeen ihmettelemään joko voisi heräillä ja surista tiehensä. Valon houkuttamana se kömpi sormistani valmistuttuaan kohti ikkunaa, mutta takertuikin pellavaiseen pehmeyteen.

Riippakoivunoksat taipuivat kaarelle kauniisti ja koristavat jääkaapinovea. Niiden herkkyys hivelee mieltä, kun oven avaa. Rakkautta vain. :) Oksat ovat symbolina sille, että tässä jääkaapin edessä Veka polvistui ja kosi minuu keväällä -07. Se oli niin kaunis hetki ja vastaus oli myönteinen, etten voinut löytää sydämelleni parempaa paikkaa.

Äiti oli viikonlopun meillä ja lähti tänä aamuna. Ilma oli ihana, vaikka vielä vähän kylmä. Vietimme taas kivan viikonlopun vain kotosalla, saunoen ja lauleskellenkin. Aika vain kului niin nopeasti. Hyvästit ovat aina haikeat mutta tarpeen, että voidaan nähdä taas uudelleen.

Kipristelevän keväistä viikkoa,

SeriL

Tyynyliinan uusi elämä

Kiitos ja kunnia!

Olin perjantaina työkaverini Marikan kanssa Lahden Hallissa Salpausselän kisojen Afterski-tapahtumassa. Lavalle nousivat Puolikuu, Yö ja Lauri Tähkä bändeineen. Ajoin töistä suoraan Marikalle ja siinä syötiin ensin vähän ja alettiin sitten pikkuhiljaa valmistautua iltaa varten. Marikan mies heitti meidät keskustaan. Puolikuu toi mukavia muistoja nuoruusvuosilta, mutta seuraavana esiintynyt Yö se vasta niitä muistoja toikin. Olli ja kumppanit olivat kyllä tosi hyviä. Tähkää ei enää jaksettu jäädä odottelemaan, kun se aloitti soittamaan vasta yhden jälkeen. Seisoskelu ja jorailu alkoivat tuntua jaloissa sekä juomien hinta rahapussissa. Päätettiin käydä vielä laulamssa karaokea ja niinpä suuntasimme hallilta pubiin. Ilta oli aivan mielettömän hauska. Marika tarjosi yöpaikan ja lauantaina ajelin iltapäivästä kotiin. Vaikka ilta oli mahtava ja Yö vielä mahtavampi, oli maailman ihaninta palata kotiin. :) Rakas mies lämmitti illalla saunan minuu varten ja väsyneenä mutta onnellisena oli mukavaa nukahtaa omaan sänkyyn tuttuun ja turvalliseen kainaloon...

Ostin joskus pari tämmöistä yksiväristä tyynyliinaa ja minulla oli haaveita niiden suhteen. No, ne unohtuivat kaappiin, kunnes tänään kaivoin ne esiin. Toinen on valkoinen ja tämä kuvassa oleva on harmaa. Ompelin sen n. 45 x 45 cm kokoiseksi ja lisäsin harmaata samettinauhaa sulkijoiksi. Tulostin netistä vanhan valokuvan siirtopaperille ja silitin sen tyynyliinaan. Lisäksi vielä pitsiä ja tämmöinen siitä tuli...

Nyt se koristaa meidän sänkyä, mistä Veka ei ehkä ole niin innoissaan. Oon tyynyfriikki. Niitä on paljon joka paikassa ja taas yksi lisää. Valkoinen valmistukoon myöhemmin.

Olkapää on tosi kipeä, kun päivällä lapioin itselleni polun omenapuiden luo (no okei, Veka vähän avusti kaivinkoneella) ja hävitin lumet puiden ympäriltä. Jäniksenjälkiä alkoi olla niin paljon pihassa, että tiesin puiden kohta häviävän jänöjen suihin, ellen tekisi jotain. Puut ovat vielä sen verran pieniä, että ne ovat helposti popsittavissa. Suojasin oksat myös muovisuojilla ja leikkasin puita hieman. Leikatut oksat jätin jäniksille hangelle. Nauttikoot niistä. Siinä lapioidessani olkapää jotenkin naksahti enkä pystynyt enää jatkamaan. Onneksi Veka tuli apuun ja teki lapioinnin loppuun. Lunta on valtavat määrät. Kaivurikin jouduttiin tosiaan ottamaan apuun, kun penkka piti siirtää sivuun. Nyt on hyvä mieli. :D

Taas on yksi viikko finaalissa ja maaliskuu hyvällä alullaan. Ajatelkaa, tämän kuun lopussa siirrytään taas kesäaikaan. Ihanaaaa...

Tunnelmallista sunnuntai-iltaa,

SeriL

Kevätväsymystä havaittavissa

Vaati taas yllättävän paljon voimia hiipiä tähän koneen ääreen ja saada sormet toimimaan näppäimillä. Olisin halunnut jo useana päivänä kertoa kaikkea päivien varsilta, mutta töiden jälkeen ei ole jaksanutkaan. Viikonloppuisinkaan ei ole viitsinyt kaivaa läppäriä esille, vaikka monesti se on mielessä ollut. Nyt päätin jaksaa ja tässä ollaan.

Tänään ulko-ovella vastaani tulvahti ensimmäisen kerran sellainen kevään tuoksu. Se on kosteaa ilmaa, vetistyvän lumen tuoksua ja sumua. Ilma on kuin saavillinen höyryävää, hieman jo jäähtynyttä löylyvettä. Lumi on todella märkää ja jo aavistuksen vanhaa ja likaista. Kosteus on saanut lumen lässähtämään valtaviksi massoiksi ja sen hentoinen pöllyävyys on poissa. Pakkaslumi on muuttunut - öö, möykyiksi. Enää se ei pöllyä, se vain litistyy ja litistyy ja sulaa pikkuhiljaa pois. Joskus... ehkä.

Kuvassa on miun pienen pieni "baarikassi". Paikallisessa kuppilassa eräs tutuksi tullut ihminen on tosi ihastunut laukkuuni ja se piti ihan kuvata. Useaan kertaan vielä. Sain kuvan sähköpostiini yllättäen viime lauantaina. Mukava juttu, laittoi hymyilemään :)

Olin lauantaina taas askartelemassa. Rautalangasta syntyi kivoja koristeita. Sudenkorentoja, sydämiä, pupuja, perhosia, kransseja, kukkia... En ole ehtinyt kuvata niitä vielä. Olisi kiva tehdä monta sudenkorentoa tai perhosta ja kiinnittää ne valonauhaan ja ripustaa vaikka terassille. Ja lisäksi sekosin leimasimiin, vaikka olin vannonut itselleni, etten niin tee. Pitäydyn tässä kaikessa mitä nyt jo on, enkä alakaan hankkimaan mitään leimasimia. Toisin kävi. Kunhan pääsen kokeilemaan niitä, niin voi olla, että leimailu vie mennessään...:)

Monilla ihmisillä on ollut "lumivyöryjä" pihoissaan, kun lumet ovat joko pudonneet itsestään katoilta tai sitten ne on pudotettu, kuten meillä nyt. Keittiön ikkunasta ei oikein näe mitään. Pihakeinu, joka syksyllä siirrettiin ikkunan alle seinustan suojiin, on nyt lumen peitossa. Terassin ovistakaan ei enää pääse ulos ja lumikasa on kaiteen kohdalla. On mahdotonta pöllytellä esim. vuodevaatteita kaiteen ulkopuolella... Juha tuli Vekan avuksi perjantaina ja lähti eilisiltana kotiin. Talon katto sekä puuliiteri ovat nyt vapaita valtavista massoista, mutta autotallin katolle miehet eivät menneet. Katto on sen verran jyrkkä, että lumi tulee kyllä alas itsekseen. Eikä siellä olisi ollutkaan turvallista. Kaivinkone joutui töihin, kun miehet siirtelivät kasat pois etupihalta. Ulko-oven edessä oli varmaan 1,5 metrin muuri. Terassin valokate kärsi melkoisia vahinkoja, mutta siinä oli reikiä pari jo ennestäänkin. Nyt se kyllä joudutaan keväällä tai kesällä uusimaan kokonaan. Se vähän harmittaa. Vesi sataa nyt terassille, mutta toivottavasti ei kauan. Toki jäihän katolle vielä sulamista... :/

Olin lenkillä ja orava viihdytti minua puusta. Siksi osoittelen kuvassa puunlatvaan. Se vei käpyjä edestakaisin ja säksätti. Sitä en saanut kuvaan, koska vauhti oli niin kova. Muska inhosi oravia. Se meinasi kerran äidin luona syöksyä keittiön ikkunasta ulos, kun orava hyppeli ikkunan takana ja Muska otti vauhtia ja ryntäsi keittiönpöydälle lyöden pään ikkunaan. Äiti asuu kerrostalossa ekassa kerroksessa, eli pudotus ei olisi ollut korkea mutta pahaa jälkeä muuten olisi tullut. Onneksi se ei ollut vielä täysikasvuinen eikä massaa ollut niin paljon, läpihän se muuten olisi mennyt. Se säikähti, mutta niin kaikki muutkin, orava mukaanlukien. Jälkikäteen asia huvitti ja Muska oppi jotain, murisi ja haukkui niitä sen jälkeen vain lattialta. Mutta kotona se ajoi kaikki oravat puuhun ja yritti päästä itse perässä. Se kipusi vauhtia ottaen pitkälle runkoa pitkin ja mätkähti maahan. Kun se ei päässyt puuhun, se päätti kaataa puun. Se rouhaisi kuusen kuorta vahvoilla leuoillaan ja samalla piti sellaista ihmeellistä "Rottweiler-örinää ja -ulinaa", kuten sitä kutsuin. Kai se olisi jäänyt sitä kaatamaan, jollen olisi komentanut sitä lopettamaan. Kuusimetsä oli aika paha paikka, kun oravia oli niin paljon. Vanhemmiten Muskan viha vähän laantui, kun se tajusi, ettei voinut asialle mitään.

Kuusikko on luonut ihanat ulkoilumaastot miulle ja koirille. Nyt niiden poismenon jälkeen kesti kauan ennenkuin menin metsään uudelleen. Se on ollut kuin satumetsä. Sammalta ja suuria kuusia - ikimetsää. Kuitenkin kuusikko on varjostanut pihaamme pahasti ja kesäaurinko painuu sen taakse aina liian aikaisin. Naapuri kylpee auringossa, kun meidän piha on jo pimeä. Toivoimme aina salaa, että tulisi sellainen myrsky, joka kaataisi kaikki suuret puut. Nyt se "myrsky" sitten tulee. Tosin metsäkoneen muodossa. Kuulin, että yksi naapureistamme on ostanut metsät ja aikoo kaataa ne. Puusto on todella vanhaa ja jo osaksi myös niin huonokuntoista, että kaato on vähän pakollinen. Tunteeni ovat ristiriitaiset. Aurinko pääsee nyt paistamaan eri tavalla ja valoisuus lisääntyy, mutta mitä tapahtuu oraville, kauriille, linnuille....? Satumetsä muuttuu hakkuualueeksi ja pian se on "rumaa", kantoa ja heinää täynnä. Vadelmia varmaan on pian paljon, mutta kaunis metsä häviää ja eläimet sen mukana siirtyvät jonnekin muualle. Onneksi täällä vielä tätä metsää riittää, mutta kaihoisa olo on silti. Elämä on. Taas kerran.

Mutta nyt luovutan. Saunan ihanat löylyt tainnuttivat miut lenkin jälkeen ja on mukava ryömiä kohta peiton alle. Huomenna on jo maaliskuu. Se tuo hyvän mielen ja sen myötä toivotan kaikille hyvää yötä ja mukavaa alkavaa viikkoa.

SeriL

PS. Kohta se kevätaurinko alkaa häikäistä, kuten Muskaakin joskus muinoin tässä kuvassa :D

Ihanaa Ystävänpäivää!

Laiskamato on iskenyt. Ei ole innostanut kirjoitella, olen vain käynyt ihastelemassa muiden juttuja. On kyllä ollut vähän touhuakin, mutta pääasiassa on laiskottanut. Käväisin viime viikonloppuna Imatralla äidin luona ja moikkaamassa kummi-tyttöä. Kyllä oli ihanaa ja rentouttavaa. Äidin ruokapöytä notkui taas herkkuja. Lauantaina vietimme ihanan illan Päivin luona, hänen sisko ja velikin tulivat mukaan. He ovat olleet miulle aina ne puuttuvat sisarukset. Kiitos ystävät :D ja terkkuja!

Kuva on muuten kukkakimpusta, jonka Veka lähetti miulle töihin eräs ystävänpäivä, joka sattui työpäivälle... Ihana yllätys :)

Eilen oltiin soittamassa karaokea eräissä häissä. Ilta alkoi meidän osalta klo 19 ja päättyi puolilta öin. Kaunis morsiuspari oli onnellinen illan annista ja kaikki menikin hienosti. Ilta oli mukava ja lennokas ja kaikilla oli tiettävästi tosi hauskaa. Väsyneinä mutta onnellisina tulimme kotiin yhden aikoihin yöllä. Aamulla oli mukavaa lojua sängyssä, kun ei ollut mikään kiire mihinkään. En ole yleensä sellainen, vaan ennemmin aamuvirkku, mutta nyt se tuntui ihanalta.

Olen jo käynyt ihastelemassa kaikkia ihania siemenpusseja ja kukkia ja ajatellut paljon kevättä ja kesää. Toivoisin sen tänä vuonna olevan vähemmän "sumuinen" kuin vuosi sitten. Surutyötä joutuu tekemään joka päivä, mutta se ei enää ole niin rankkaa. Toki vuoden takaiset tapahtumat alkavat taas olla mielessä koska ajankohdista alkaa pian olla se vuosi... Kuitenkin alkaa jotenkin ymmärtämään tätä elämän kulkua ja sen merkitystä. Näinhän sen kuuluu mennäkin ja on aina mennyt, mutta olen säästynyt pitkään näiltä onnettomilta tilanteilta. Kun ne sitten rymistävät niskaan yhtenä ryöppynä, meinaa ymmärrys loppua kokonaan. Kuitenkin nyt jo silmissäni orastaa uusi kevät, vihreitä versoja ja taimia, hiirenkorvia... Lunta on vielä paljon ja talvi täyttä todellisuutta, mutta silti...

Nää kuvat on miun nykyisestä askarteluhuoneesta, ennenkuin kaikki tavarat valtasivat sen. Kuvat otettiin melko pian silloisen rempan jälkeen ja sisään oli tuotu vasta osa tavaroista. Toki kaikkea oli silloin paljon vähemmän ja toivonkin näkeväni kyseisen huoneen vielä tämmöisenä, kun tallin huone valmistuu. Sekään ei nyt ole edistynyt yhtään, mutta kyllä tämä innostus taas tästä... Pienen lipaston olen ostanut tuon näköisenä Riikalta ja isomman huusin netistä ja Veka kunnosti sen miulle. Se oli vihreä ennen... Nyt se kätkee paljon kaikkea sisäänsä ja on todella hyvä säilytyspaikka askartelukamoille.

Seinä ei ole oikeasti hirsiseinä vaan se on tapetoitu tuommoiseksi. Tapetti laitettiin vielä todentuntuisuutta lisäämään vaakaan ja siitä tulikin tosi upea.

Lopuksi vielä Bono-Bonskunen. Oikein hyvää ystistä toivotellen,

SeriL

Hell jeah, it's helmikuu!

Hello helmikuu! Vaikka tammikuu kuluikin melko nopeasti, ehdin jo alkaa ikävöidä helmikuuta. Se on lyhyt kuukausi ja sitten onkin jo maaliskuu. Kyllähän tämä ajankulku hieman pelottaakin... Mihin kaikki aika katoaa? Se valuu kuin vesi sormiemme välistä ja jättää uurteita kämmeniin. Sitä ei voi pysäyttää eikä sitä saa takaisin. On vain mentävä virran mukana ja otettava siitä irti kaikki mahdollinen. Huomenna olet päivän eilistä vanhempi ja kokeneempi, eikä sitä pitäisi surra. Joskus se silti laittaa miettimään... Mutta kyllä toi naapurin Massey Ferguson on sitten nostalginen... Vähän liian uusi linko vain perässä...

Amaryllis on vielä vähän liiankin upeana. Siinä on kuusi kukkaa ja se kukkii toistamiseen... Tajuaako se ollenkaan, että jouluun on vielä pitkä aika? hih...
Ja nämä jääkukatkin ovat jotenkin niin herkkiä - aina ja aina vaan...

Olen istunut pöydän ääressä iltoja ja askarrellut kortteja ystävänpäivää varten. Vintage on lumonnut minut ja ihastelen kaikenlaisia vanhoja kuvia. Ostin siirrettävää tulostuspaperiakin ja aion silitellä tyynyliinoihin nostalgisia kuvia. Aika on mennyt keittiönpöydän ääressä liimaten ja leikaten, kiroten ja ihastellen. Välillä ulos lenkille tai lumitöihin ja taas korttien pariin. Olen nauttinut, siis todella nauttinut. Laitan kuvia korteista loppuun.

Sunnuntaina sattui pieni "onnettomuuskin". Tein maukasta keittoa ruoaksi aamupäivällä ja ajattelin heittää kunnon kävelylenkin kevyessä lumisateessa. Olisi kiva sitten tulla lenkin jälkeen maistelemaan keittoa ja lämmittämään sisuksia ulkoilman jäljiltä. Lähdin matkaan iloisena tarmokkuudestani ja ihastelin samalla taas luontoa. Sitten mietin hakisinko naapurin Aatulaisen mukaani (labbis), kun huomasinkin, että Aatulainen tassutteli emäntineen ja isäntineen minua vastaan. En uskaltanut sanoa mitään, koska koira alkoi kiskoa emäntäänsä minua kohti ja tie oli aika liukas. No, koira oli päättänyt tulla miun luo ja tulikin sitten vauhdilla... Kumarruin ikäänkuin vähän pysäyttämään sen vauhtia, kun se päättikin hypätä pussaamaan minua ja kopsis.... Koiran märkä nenä osui suoraan suuhuni ja huuli jäi hampaiden ja koiran kirsun väliin ja se sattui sitten niin pirusti... Hetken näkyi melkein tähtiä ja sitten samassa purskahti veri valkoiselle lumelle ja se tuli kuin suihkuten... Kaapaisin äkkiä lunta kouraani ja painoin turpoavaa huultani kylmään lumeen. Isäntäväki säikähti ja koirakin jotenkin hätääntyi, mutta minua nauratti kun syljin punaista lunta suustani. Vuoto lakkasi äkkiä, mutta oli kiva palata kotiin huuli turvoksissa. Vekaa hymyilytti, kun kerroin tapahtuneesta. Totesi vain, ettei vain olisi ollut joku kiihkeä kanssakulkija... Just joo ja niitähän tuolla korvessa riittää :D Onneksi oli keittoruokaa...

Nyt korjaan askartelut pois, johan ne siinä viikon lojuivatkin. Odotan niin sitä huoneen valmistumista...

Leppoisaa helmikuun alkua,

SeriL

Kerrassaan mieletöntä!

Pakkanen on vihdoin hellittänyt sen verran, että vedän huopikkaat jalkaan, fleesehatun päähän ja siililapaset käsiin. Avaan ulko-oven ja tunnen heti pientä kirpeyttä. -17 astetta, eli ei käytännössä yhtään mitään. Enää. Lauantaina oli kuitenkin vielä -26. Lapsuus tulee taas mieleen, kun tunnen nenässäni Vitaliksen tuoksun. Se tuoksuu hyvälle, muistoille ja talvelle. Se suojaa poskiani ja nenääni ja leijuu miellyttävänä tuoksuna ilmassa. Ei muuta kuin töppöstä toisen eteen.

Kaarran askeleeni pihaltamme vasempaan. Suuret kuuset kumartavat katsomaan kulkijaa. Ne hipovat taivasta ja ovat kuin suuri aita maailmani ympärillä. Kumarran niille takaisin ja luon katseeni latvoihin joissa roikkuu käpyjä. Ne näkyvät vaivoin paksun lumen alta. Tienpenkalla on paljon vadelmapensaita, jotka ovat jäätyneet kaarelle. Ne ovat nöyriä, pää alaspäin ja yrittävät selvitä kovasta talvesta. Ihailen niitä ja muistelen kesää kuinka äidin kanssa saimme niistä marjat suihimme lenkin aikana. Koittakaa kestää.

Nousen loivan mäen päälle ja taivas vaalenee. Kuusten varjot jäävät taakse ja pörröiset koivut reunustavat nyt tietä. Kasvoja ei kipristele enää yhtään. Huopikkaat kuljettavat minua melkein äänettömästi tietä pitkin. Lumi narisee vain hieman, siitäkin huomaan pakkasen laskeneen. Se ei ole enää semmoista kuivaa ja kirskuvaa ääntä, vaan jo paljon leppoisampaa. Tuosta aukosta sukellan aina kantarellimetsään - aarrepaikoille. Nyt lunta on paljon ja metsään vievät vain jäniksenjäljet.

Tie kiemurtelee, nousee ja laskee ja katoaa mutkan taa. Luminen maisema vangitsee minut ja luulen olevani jossain muualla, kuin unessa. En muista näin kaunista talvea. En kyllä ole asunut näin korvessakaan ennen. Hangessa näkyy kaikenlaisia jälkiä. Jänikset ovat loikkineet siellä täällä ja oravienkin pienet jäljet vievät tiuhaan tien yli. Peuran jälki on kaunis. Sirompi ja suloisempi kuin hirven. Peurojen polkuja näkyy myös runsaasti. Niillä on samat ylitysreitit vuodesta toiseen. Niiden sorkat ovat puhkaisseet hankeen pieniä reikiä. Jälkiä on paljon, isoja ja ihan pieniä. Tosin nykyisinhän peuraa ei enää sanota peuraksi, se on kauris. Siis kauriin jälkiä. Kuulostaa hienommalta. Kuin saduissa. Kettu on jättänyt helminauhamaiset jälkensä puron jäiseen kanteen. Mihin lie repolainen ollut matkalla...

Olen aika lähellä sinistähetkeä. Ilma on kuulas, mutta miulla ei ole yhtään kylmä. Hiukset menevät kuuraan, niistä tulee harmaat. Astelen eteenpäin ja kuulen korpin kraakunnan jostain. Ääni kovenee ja lähenee. Pysähdyn ja kohta iso musta lintu vaappuu taivaalla ylitseni ja rääkäisee. Pidän korpeista. Sysimusta kaunotar, hieman pelottavakin, mutta ylväs. Kuulen sen siiveniskut, kunnes se katoaa näkyvistä. Krraaaak, krraaaak... Hyvää matkaa!

Tiellä on hiekkaa. Jouduin jättämään potkukelkan kotiin. Kävely on nyt kivempaa, kun on näin kaunista. Ehtii nähdä enemmän. Jostain leijuu nenääni palavan puun tuoksu. Talon piipusta nousee kotoisasti savua. Siellä lämpiää todennäköisesti leivinuuni. Ainakin luulen niin, koska kyseessä on oikea vanhanajan maalaistalo lehmineen kaikkineen. Iso piha ja suuria rakennuksia. Pihassa vahtii koira, joka haukahtaa pari kertaa, mutta heiluttaa häntäänsä. Se tunnistaa minut, koska ohitan talon usein. Hei vaan hauveli, tuletko mukaan seikkailulle?

Toisella puolella nousee kuu taivaalle ja toisella aurinko laskee. Maisema on maaginen. Olen sanaton, melkein voimaton, luonnon kauneuden edessä ja voin vain vetää keuhkoihini raikasta ilmaa ja vain nauttia. Mikäs tässä on taivaltaessa, kun on hyvin päällä ja iloinen mieli matkassa. Hei, kohta on kevät ja pääsen taas tuonne etsimään korvasieniä...

Nyt pitää kääntyä jo takaisin tai pimeys vie minut mennessään. Olen innoissani kävellyt ja kävellyt ja koti on jo kaukana kaukana jossain... En silti haluaisi palata vielä. Mutta tiedän miten pimeys yllättää, eikä minulla ole lamppua mukanani. Auringon kajo näkyy vielä, mutta se huijaa minua. Niinpä käännyn ja vaihdan tienpuolta. Taas minulla on uudet näkymät ja ihasteltavat. Tässä on mennyt selvästi koira taluttajansa kanssa. Taitaa olla naapurin Aatulainen, kun on tuon kokoinen tassu.

Tuolta Muska aina haki jonkun kepin tai kalikan. Sillä oli paikka, missä oli tehty puuhommia joskus ja siellä oli paljon katkottuja oksia. Muska haki sieltä aarteensa ja kantoi sitä ylväänä jonkun aikaa. Se oli tärkeä tehtävä. Pää korkealla, rinta kaarella se tassutti Rottweilerille tyypilliseen arvokkaaseen tapaan tien reunaa ja yhtäkkiä katosi näkyvistä. Aarre käytiin hautaamassa metsään ja sitten saattoi taas touhottaa tuttuun Muskan tapaan huolta vailla. Oho, mikäs tuossa meni? Pieni metsämyyrä tien yli... Muska olisi mennyt jo sen perään...

Koti alkaa häämöttää ja olen täynnä energiaa. Olen saanut ilmaisen piristysruiskeen - kiitos vain Lopen luonnon. Henki huuruaa ja posket punoittavat. Askel on rento ja pehmeä. Huopikas lämmittää jalkaa ja on kevyt kantaa. Ne ovat liian isot, koska olivat isän. Mutta villasukalla ne ovat ihan ok, eikä se ole niin justiinsa. Olen varmasti muutenkin ilmestys kanssaihmisille täällä metsikössä huopikkaineni ja hassuine hattuineni. Lapasetkin ovat kuin oikeat siilit. Niissä on silmät ja kaikki. Söpöt.

Taas yhtä upeaa kokemusta rikkaanpana saavun omaan pihaan, tuttuun kotipihaan. Ihailen autotallin punaisia mutta huuruisia seiniä ja huomaan valojen syttyneen jo palamaan. Niissä on hämäräkytkin. Ne kiiluvat varovasti kuin lupaa pyydellen. Saadaanko jo syttyä, oi ilta? Siitä vain sillä pian olette pimeän pihan ilon- ja valontuojat. Kyllä se nyt on jo aika...

Päätän, että kävelen taas päivänä. jona olen töistä aikaisemmin kotona ja pakkanen on jotain järkevää. Tämä oli upea lenkki. Olen ollut matkalla kauan, koska olen ottanut paljon myös kuvia. Ja olen niistäkin niin iloinen.

Näin sitä mentiin ja kotiin palattiin täynnä uutta virtaa. Luonto lumosi kuten aina ja hymyilyttää. Seison vielä pihassa hetken ja kuulen ulvontaa. Selkäpiitä pitkin kulkee väreitä, kun valittava ääni halkoo ilmaa. Susi? Taitaa se kuitenkin olla valkoinen, susimainen naapurin koira, ihana Laika-poika, jolla on maailmalle asiaa. Näin toivon... ikinähän sitä ei tiedä...

Kiitos huopikkaani, kun sain kokea jotain näin upeaa te jaloissani. Kiitos pipo, kun suojasit päätäni ja siilit saavat erityiskiitosen villaisesta lämmöstään. Kiitos ennen kaikkea kaunis Suomen luonto. Ilman sinua tämä kaikki olisi turhaa.


Ovenkahvassa roikkuu tuoksusydän, jonka vein Rajamäkeen Nooralle. Ompelin sen ja täytin tuoksuvilla jutskilla, siis jotain semmoisia kasvihässäköitä joissa oli tuoksu jo valmiina... Lisäksi ompelin tuon wc-paprurullatelineen... Se meni Herralaan. Mutta se ompeluksista. Olen edelleen niin luonnon lumoissa, että taidan mennä vielä lakaisemaan terassin lumesta.

Mukavaa viikkoa toivotellen,

SeriL