Ratiriti rallaa...

                

                 

Hei kaikki ihanat ystävämme!

                                                       

Talvisia pakkasterveisiä täältä Kanta-Hämeestä.

Olemme olleet taas pitkän tovin hiljaa, mutta oikeasti olemme menneet kovaa - joka paikkaan. Aapo on pitänyt vauhdissa ja mennyt itse mukana. Elämä on ollut suurta ihmetystä ja opiskelua uuteen ja uusiin tapoihin. Kaikki on sujunut kuitenkin mallikkaasti ja Aapo osoittautui oivaksi nuoreksi koira-herraksi elämässään kokemistaan vääryyksistä huolimatta.

Mie ite olen ollut Aaposta niin onnellinen, etten ole yksinkertaisesti tohtinut asettua iltaisin koneen eteen kirjoittelemaan vaan olen leikkinyt ja lenkkeillyt ihanan koirani kanssa. Aapo on oikea ilopilleri ja kaikki ihanat kommenttinne ovat osuneet oikeaan. Suuri kiitos muuten niistä. Tekevät meidät onnellisiksi. :D

Elämä alkaa taas vaihteeksi asettua uusiin uomiinsa. Päivät alkavat pidentyä, aamut valjeta aikaisemmin ja pimeä hiipii myöhemmin iltaisin. Valo tuo voimaa. Vaikka pakkaset ovat koetelleet kaikkia, ei se ole mieltä masentanut. Aapo sai lämpimän palttoon ja tossut ja meno on maistunut -34 asteen lukemista huolimatta. Ei tosin niin pitkiä lenkkejä tehdä kuin lauhalla ilmalla, mutta kuitenkin.

Lenkkeily on piristänyt meitä molempia ja ajatukset ovat siityneet mustien pilvien takaa kohti kajastavaa kevätaurinkoa. Mieli on saanut siivet, uudet, hienot ja hohdokkaat. Niillä on kevyt lentää ja haistella uusia tuulia. Hymy on palannut - koko kroppaan. :)

Aapo haluaa sanoa myös sanasen;

"Hih hei, Aapo täällä... Tai "Aappo I. Piippo, Väyrynen, Paavo, Paapo, Mopsidan, Moppeli, Moppe, Popsi tai niinkuin tuo mami sanoo, että Stitch (kuulemma siitä piirretystä "Lilo & Stitch"). Olen oikein iloinen. Osoitan sen aamuisin herätyskellon soidessa niin, että ryömin hiljaa mamin rinnan päälle ja odotan hiljaa tuijottaen, että se avaa silmänsä. Ja kun niin vihdoin tapahtuu, avaan suuni ja paljastan pienet kolmiomaiset hampaani ja ilosta täristen aloitan hillittömän korinan ja ilmeisesti kastelen mamin naaman, koska se pyyhkii sitä yöpaidan hihaan.

Silloin se kiljuu riemusta, että Stitchiiiiiiiiiii... Se alkaa nauraa ja rapsuttaa minua ja minä nuolen sen kädet ja naaman ja lopuksi syöksyn sen peiton alle hulluna ravaten. Se nousee ylös. Olen saanut tahtoni läpi ja pääsen aamupissalle ja saan kuppiin koiranruokaa.

Kun olen syönyt kaiken ja naamani on piimässä tai raejuustossa, mami pyyhkii naamani ja palkitsee namilla. Se on vähän vedätettävissä. Olen ovela kaveri. Ja kuulemma oikein hyvä poika. Kyllähän minä sen tiedän ja osaan temput jolla nami irtoaa. Annan molemmilla tassuilla läpyt ja "ylämummot" molemmilla tassuilla yhtäaikaa, istun nätisti ja olen muutenkin mallikkaasti ja huraa - karkki tai kepponen :D

Olen matkustanut autossa. Entisessä kodissa sanoivat, että oksentelen ja olen rauhaton, mutta ei minulla nyt ole mitään hätää. Olen kuulemma kuin joku E.T. kaula pitkänä, silmät tapillaan maisemia ihmetellen. Autoilu on mukavaa. Yleensä päädytään johonkin kivaan paikkaan, kuten eläinkauppaan tai lenkkimestoille. Naapurin laika Saku, labbis Aatu ja sekarotuinen Mona ovat kavereitani. Saku on ainakin 17 kertaa suurempi kuin minä, mutta meillä on sikamukavaa! Tänään tulivat Kipa, Maija ja Sohvi ja niiden mukana uusi tyttöystäväni Demon tai Temppa. Se on niitä Rottis-Bisoni pentuja joiden kuvia on kuulemma tuolla jossain vanhemmissa teksteissä. Voi että meillä oli hauskaa.

Kävimme myös Anni-mummulla Oitissa ja nyt nukuttaa.

Terkkuja kaikille. Palataan taas! :D

-Aapo-

Mitäs tuohon lisäämään. Mukavaa on ollut ja asiat alkavat olla taas kohdallaan. Perunkirjoitus alkaa olla loppusuoralla. Pihassa olisi muuten myynnissä äidin auto, Ford Focus -06, farkku, ajettu 40000 km... Nätti, hopean värinen ja hyvin pidetty. Pohja ruostesuojattu syksyllä -09. Jos kiinnostaa, kommentteihin vain viestiä. Vastailen kun ehdin...

Olihan tässä vähän häppeninkiäkin... 22.1. oli askartelutapaaminen Riihimäellä ja 5.2. Leimailutaivas Masalassa. Kivaa... Lisäksi tiedossa saattaa olla vähän uusia tuulia työrintamallekin, mahdollista pientä yhteistyötä Suskan kanssa... Katsellaan...

Laitan vielä "paperikavalkaadia"...korttia ja kirja-rasiaa...

Mukavaa viikonloppua!

SeriL

Kun pieni "Paavo Väyrynen" meille muutti

Moi kaikille!

Olen Aapo mopsi-man, 1v.1kk. Ilmestyin viime tiistaina Serin ja Vekan elämään tuomaan lohtua, hauskuuttamaan niitä ja samalla sain itselleni elämisen arvoisen elämän. Elin aikaisemmin perheessä jossa kyllä ehkä rakastettiin, mutta elämäni rajoittui pieneen kantokoppaan kylpyhuoneeseen. Sain syödä keittiössä, mutta samalla minua valvottiin etten vain livahtaisi muihin huoneisiin. Ulos kyllä pääsin, mutta täytyyhän minun sanoa, että kyllä täällä maalla on mukavaa. Naapurin Saku-laika ja Aatu-labbis ovat jo ylimpiä ystäviäni, mutta Bono-Bonskusen kanssa täytyy vielä keskustella keskenään toimeen tulosta. Ei oikein tultu juttuun, kun Vappu-täti toi sen torstaina mukanaan käymään.Olen myös seurannut Vekaa autotalliin "kaljalle ja röökille" ja tuon Serin kanssa olen tutustunut tallissa askartelun ihmeelliseen maailmaan. Minä kyllä mieluummin söisin ne kaikki paperit ja kukat yms. mutten saa. Tyydyn iloisena puruluuhun. Veka sanoi, että olen vähän jonkun Paavo Väyrysen näköinen, mutten välitä siitä vaan katselen niitä ihmetellen. Olen saanut paljon pusuja ja haleja ja tykkään kyllä niistä. Saan oikein hepulin kaikesta huomiosta ja ihmiset nauravat. Sitten uni yllättää ja kuorsaan kuulemma vähän. Täällä on mukavaa lenkkeilä uusissa valjaissa ja pihassa saan juosta vapaana pallon perässä ja muutenkin. Minua ei enää näköjään suljeta koppaan vaan saan nukkua littanana sammakko-asennossa vaikka olohuoneen pöydän alla, matolla kerällä tai selälläni sohvalla. Olen kuulemma kiltti, suloinen ja aivan hurmaavan ihana popsi-mopsi ja oikeastaan tiedänkin sen. Onhan minulla melkoiset saappaat täytettävänä suurten Rottiksen ja Vihikoiran jäljiltä, mutta taidan viedä pointsit söpöydelläni. Terveisiä siis kaikille ja toivottavasti tavattaisiin joskus.

-Aapo-

PS. Tuo uusi emäntäni on ihan hassu, se osti hienon sinisen kaulapannan missä on koristekiviä, jotain blingiä kuulemma. :) Niin ja tuossa ekassa kuvassa halusin syödä kameran. Laitetaan mukaan pari onnistunuttakin.

Joo, näin siis meille kävi. Aapo on maailman suloisin ruttunaama ja myö ollaan aivan myytyjä. Jopa Veka. Hauskaa huomata miten se mieskin heltyy ja pehmenee tuon katseen alla. Nyt on iloinen lenkkikaveri ja virtaa riittää. Oli ihanaa antaa koti sitä tarvitsevalle. Aapo on jo kolmas koira, jonka "pelastin". Ensin Elli, sitten Vilho-Vihikoira ja nyt Aapo-paapo... Kirjoittelen kuulumisia taas, kunhan tilanne tasoittuu. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Aapo & SeriL

"Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. -Psalmi 103:15 ja 16-

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy. Vaan ihana enkeli vieressä käy. Vaan ihana enkeli vieressä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se vielä niin liukaskin lie. Jo lapsikin helposti langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. Jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Oi laps' ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois."

Koti on täynnä kukkia. Kauniita, valkoisia kukkia. Mutta surun kukkia. Äiti nukkui pois 16.12. sairautensa uuvuttamana. Jouluni ei ollut punainen eikä valkoinen. Se oli melko musta. Silti sydän on tyyni. Äiti pääsi isäni luo ja nyt kaikki on rauhallista.

Luopuminen on aina tuskallista. Mutta kun voimat menevät ja huomaat, ettei mitään enää ole tehtävissä, on ikiuni sallittua ja jopa toivottua. Ei tuskaa. Vain kaipuun kyyneleitä. Äiti oli 67 vuotias. Isäni oli poisnukkuessaan 65 vuotias. Miusta väärin. Mihin jävivät ne parikymmentä vuotta, jotka olisivat olleet vielä kernaasti suotavissa? Elämä on.

Kiitos kaikille meitä surussamme muistaneille. Äiti siunattiin 30.12. ja tuhka viedään keväällä isän viereen saareen. Mie olen itkenyt paljon. Mutta myös nähnyt toivon taas pikkuhiljaa hiipivässä uudessa keväässä ja kesässä. Vuosi on vaihtunut. Serkkuni sanoi kauniisti: "Jos ihmiselle annetaan vain se mitä se jaksaa kantaa, taidat olla aika vahva."

Voimia tarvitaan edelleen. Välillä romahdan. Silloin ajattelen sitä pientä karvasita otusta, jonka ehkä voin pelastaa Rekku Rescuesta ja joka saa meiltä uuden elämäntoivon. Kiikarissa on pieni karvakorva, jonka Veka lupasi pienen taivuttelun jälkeen. Aika on koittanut. Se on parantanut haavat ihanista ystävistämme Muskasta ja Nikistä ja aika on kullannut muistot. Nyt olisin valmis tarjoamaaa apuni jollekin pienelle ja karvaiselle otukselle. Nähtäväksi jää...

Toivossa on hyvä elää. Vaikka ei se surua kadota. Tuo se vähän lohtua.

Palataan siis asiaan ystävät. Onneksi te olette olemassa :)

SeriL

"Minä lautallani kellun..."

Sain kerättyä voimia ja intoa ja avasin pitkästä aikaa läppärin. Kaikki on vaatinut suuria ponnisteluja ja tämä tuntuikin nyt tosi vaikealta. Aika on mennyt niin kiivasta vauhtia, ettei enää oikein tiedä mistä aloittaa. Ensiksi kerron kuitenkin, että nämä viehättävät metsätontut ovat myynnissä Lopen Savi-Heinä Puodissa. Suska ja Hapi ovat väsäilleet kaikkea ihanaa taas syksyn ja lähestyvän talven ja joulun kunniaksi.

Nyt ei tule kuvakavalkaadia vaan lyhyt referaatio, miksi olen ollut niin hiljaa. Kiitän vielä alkuun kaikkia minua muistaneita, kun tuo neljäkymmentä kierähti mittariin. Siis SUURET KIITOKSET. Ja kiitos myös juhliin osallistuneille, teitte päivästäni osaltanne ikimuistoisen. :D

Juhlien hässäkkä vei siis aikamoisesti aikaa siinä ennen lokakuun puolta väliä. Kaikki onnistui. Lisäksi tosiaan muutettiin se äiti tänne Lopelle myös asumaan ja uuden asunnon järjestely vei myös aikaa. Äiti itse ei jaksanut auttaa joten mie ainoana lapsena puuhastelin siellä työpäivien jälkeen vielä pitkät tovit ja sitten tulin kotiin milloin ok, milloin rättiväsyneenä. Askartelin siinä välissä ja ompelin uudella ompelukoneellani kaikenlaista.

Sitten alkoi äidin sairaala kierre. Kunto on ollut yhtä vuoristorataa ja hätä kaiken selviämisestä on ollut todella rasittavaa. Tätä kirjoittaessanikin äiti on sairaalassa, mutta pääsee ilmeisesti huomenna pois. Hätäiset puhelinsoitot aamuisin saivat vähän ylisäikyksi ja tuntui välillä, että eihän siinä sitten mitään...

Ei oikein ole innostanut mikään. Olen tehnyt kyllä paljon kortteja yms. koska olen ottanut tilauksia niistä vastaan ihan siksi, että saisin muuta ajateltavaa. Ja kyllä se on paljon pelastanutkin. En tee tästä vuodatusta tämän enempää, mutta uskon valon kajastukseen ja jos totta puhutaan, joulu kipristelee jo mielessä ja ajatuksissa ja on pujahtanut sisutukseenkin jo jonkin verran. Joka hetki, kun raapaisen tulitikun sytyttääkseni kynttilän, ajattelen, että kaikella on tapana järjestyä - tavalla tai toisella. Valo on nähtävä vaikkei muuta olisikaan kuin se pieni kynttilä.

Haluaisin palata tänne pian näyttämään kaikkea kivaa ja toivokaamme, että se toteutuukin. Joulu lähestyy - ihanaa. Mutta mie otan kaiken nyt päivän kerrallaan...

Pakko laittaa tähän loppuun kevennys: 4-vuotias kummityttöni Teea oli kesällä viikon meillä eikä osannut oikein vielä sanoa R- eikä L-kirjainta. Miulla on ulko-oven vieressä ruokakello jonka päällä on valkoinen enkelipossu. Teea ihastui kelloon, muttei ylettänyt itse soittamaan sitä. Eräs päivä Teea huusi ulkoa meille sisällä istuneille: "Sejiiiiii, tuu kumauttamaan keijoa!" Eli "Seri, tule kumauttamaan kelloa"...  Saatiin hyvät naurut :D

Let's hope we'll meet soon again!

SeriL